Syyttäjän supinoita

Tämä on virallisesti kolmas "uuden elämäni" päivä ja täytyy kyllä sanoa, että tunteiden vuoristorataa on mahtunut näihin päiviin.

Yleensä ottaen tunnen oloni helpottuneen vapautuneeksi. Mutta aika ajoin alkaa ahdistaa se, että olen oikeasti yksin ajatusteni kanssa, sillä juuri nyt minulta puuttuu (työ)yhteisö, johon kuulua. Ja saman tien väsyn siitä, että huomaan täyttäväni päiväni erilaisilla "tehtävillä" turhautuneisuuden estämiseksi ja yksinäisyyden peittämiseksi. Ja tuossa väsyneisyyden tilassa korvani herkistyvät kuuntelemaan "yleistä syyttäjää", joka ei ole kukaan muu kuin minä itse.

Vaikka tunnen, että tein oikean ratkaisun ja olen iloinen ja kiitollinen lähipiirini tuesta, tuo "yleinen syyttäjä" ottaa minut välillä valtaansa ja alkaa kuiskia. Se kuiskii, että saisin hävetä kun edelleen ostin kaupasta Ben&Jerry -jätskiä ja että minunhan pitäisi ostaa vain halvinta vaniljaa koska olen työtön. Tuo syyttäjä yrittää estää kaikenlaisen rennon suhtautumisen tilanteeseen ja supattaa koko ajan, mikä olisi järkevää. Se ilmoittaa jäätävästi, että minun pitäisi edes kiillottaa kotini nyt puhtaaksi kun en kerran  muuten  "tee mitään". Se myös ovelasti vetoaa tunteisiini lasteni hyvinvoinnin kautta ja koittaa saada minut tuntemaan oloni syylliseksi, kun vien heidät päivähoitoon voidakseni keskittyä mm. työnhakuun.

On kamalaa kuunnella tuollaista syyttäjää. Se saa minut lamaantumaan ja tuntemaan itseni huonoksi ja arvottomaksi. Se estää luovuuden ja kaikenlaisen järkevän toiminnan, vaikka yrittää muuta väittää. Ja mikä pahinta tai parasta, tuo syyttäjä olen minä itse. Pahinta siksi, että en voi sälyttää siitä vastuuta kenellekään muulle. Parasta juuri samasta syystä - se olen minä, ja itseeni voin sentään vaikuttaa!

Yllä olevassa, Rio de Janeiron kasvitieteellisessä puutarhassa otetussa kuvassa olemme minä ja lapseni kulkemassa valoisalla polulla.  Olen siinä rakkaimpieni kanssa. Ympärillä on rauha ja lämpö ja suuret, ikiaikaiset puut. Kaikki on kohdallaan. Tuossa kuvassa olemme myös tässä hetkessä, menossa yhdessä polulla kohti tuntematonta. Emme tarkkaan tiedä, mihin se polku vie, mutta se polku on kaunis ja mikä tärkeintä, olemme sillä yhdessä. Ei ole mitään hätää. Äiti on tässä ja kaikki on hyvin.

Koetan tänään pitää tämän kuvan mielessäni saadakseni "syyttäjän" vaikenemaan. Tänään on tärkeä päivä muunmuassa siksi, että olen menossa yhteen työhaastatteluun. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on tärkeä. Sillä meillä on oikeasti vain tämä päivä. Enää yhtään päivää ei kannata antaa "yleisen syyttäjän" vietäväksi!

Työttömänä ja kiireisempi kuin koskaan!

Olen nyt työtön. Ei uskoisi:

Lauantaina ja sunnuntaina...
olen menossa Non violent communication (NVC) -koulutukseen koko päiväksi. Odotan mielenkiinnolla tätä ensimmäistä osaa koulutussarjasta, jonka jälkeen minusta tulee "kirahvikuuntelija".   NVC on menetelmä, joka opettaa meitä ottamaan vastuun tunteistamme. Sitä voi käyttää ihan kaikessa viestinnässä, aina arkisista perhetilanteista rauhanneuvotteluihin ja myyntineuvotteluista sellaisiin tilanteisiin, joissa ollaan väkivallan uhan alla.

Vaikka syytämme omista tunteistamme usein muita ihmisiä tai tapahtumia, meidän tunteitamme säätelevät tarpeemme eivätkä muut ihmiset. Jos jokin tarpeemme tyydyttyy, tunnemme miellyttäviä tunteita, ja jos jokin tarpeemme on tyydyttämättä, tunnemme epämiellyttäviä tunteita. Tämän oivaltaa käytännössä ehkä tehokkaimmin, kun tiedostaa, että sama ärsyke, sama tekemämme havainto herättää meissä eri päivänä erilaisen tunteen. 

(http://www.savannaconnexions.fi)

Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee olemaan hyötyä mitä ikinä sitten tulenkin tekemään! Jos ei muuten niin itseni ymmärtämisessä, mistä oikeastaan lähtee mahdollisuus menestyä missä tahansa muussakin asiassa. Tulen varmasti raportoimaan tästä  -pysy kuulolla!

Ensi viikolla...
alan kirjoittaa artikkelia syömishäiriöstä. Koko idea sai alkunsa yhdestä kommentista, jonka sain yhteen tämän blogin postauksista - kiitos Taina! Olen innoissani siitä, sillä siitä on tulossa toistaiseksi laajin ja haastavin artikkelini.
Minulla on myös yksi työhaastattelu tiedossa.

Sitä seuraavalla viikolla...
olen menossa kurssille, joka saattaa olla seuraavan huikean ison askeleeni alkusoitto. Haastattelu kurssille oli viime viikolla ja olen juuri saanut tietää päässeeni sille!

Joten...
en todellakaan ole jäämässä "lepäämään laakereilleni". Enkä sellaista edes haluaisi - olen täynnä virtaa, jota haluan käyttää unelmieni toteuttamiseen!

Tänne blogiini ei nyt välttämättä pariin päivään tule veret seisauttavia - tai muitakaan, hehe - postauksia, johtuen siitä etten yksinkertaisesti ehdi kaikkien kiireideni lomassa. Ensi viikolla sitten taas, varmaankin. Sillä välin, käy ihmeessä tutustumassa Ilon hetki -blogini viimeisimpiin postauksiin Ellien puolella. Siellä on asiaa muunmuassa nenäkannusta, acai-marjasta, imuroinnista ja unelmakropasta.

Hyvää ja levollista viikonloppua juuri sinulle! 

Juuri kukkaan puhjennut Palava rakkaus

Liekeissä

Huomenna on viimeinen työpäiväni. Tunnelmani on loistava ja paranee vain hetki hetkeltä. On voimakas tunne, että näin juuri tämän pitää ollakin. Olen erittäin toiveikas tulevasta. Minulla on monia ikkunoita ja ovia raollaan. Yksi niistä on aivan erityisen haastava, innoittava ja hykerryttävän kutsuva. Se saa minut itkemään ja nauramaan. Se saa minut unelmoimaan. Se saa minut syttymään.

Sain työpariltani ja samalla koko tiimiltä kimpullisen punaisia ruusuja ja pullon aitoa rosé-shampanjaa. Tuli hyvä fiilis, sellainen että on arvostettu. Vai mitä sanotte, eikö tulekin vaikutelma, että olen tehnyt ainakin jotain oikein:

Punaiset ruusut viestivät rakkautta. Rakkaus onkin se, mitä juuri nyt tunnen. Kaikki ahdistus on poissa, tunnen yksinomaan hyviä tunteita, kun ajattelen kuutta vuottani pian ex-työnantajani palveluksessa.  Työtovereitani jään kaipaamaan - he ovat aivan huipputyyppejä niin kuin tämä ruusu-elekin osoittaa. Olen syvästi kiitollinen, kaikesta. Ne ihmiset, ne vuodet, ne työt, kaikki ne ovat opettaneet minulle tärkeitä asioita ja, ennen kaikkea, tuoneet minut siihen missä olen nyt.

Ja nyt olen liekeissä.

Voimalause, joka päätyi lehteen

Ilon hetki -blogin nosto Kotilääkäri -lehdessä 10/2012

Noin vuosi sitten tsemppasimme erään työtoverini kanssa toisiamme jaksamaan ja olemaan itsellemme vähän armollisempia. Suorituskeskeisessä ympäristössä helposti tulee tunne, että mikään ei koskaan riitä. Työskenteleminen yrityksessä, jossa mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, vaatii mieletöntä sopeutumista ja oman osaamattomuuden tunteen sietokykyä. Erityisesti me entiset kiltit "kympin" tytöt ja nykyiset "täydelliset uraohjus-äitiyhdistelmät" olemme liiankin hyviä siinä, että yritämme tehdä kaiken ja vielä enemmänkin.

Mutta joskus sekään ei vain riitä,  kun ympärillä kaikki on yhtä hullunmyllyä ja muuttunutta prosessia, ja silloin tulee ahdistus.  Kehitimmekin työtoverini kanssa voimalause-"mantran", jota muistutimme aina tarpeen tullen toisillemme:

"Näissä olosuhteissa, näillä resursseilla, näillä kyvillä, taidoilla ja ymmärryksellä, teen parhaani. Ja se riittää".

Ja nyt tuo voimalauseeemme päätyi lehteen Ilon hetki -blogini "pilleri-postauksen" kautta. Vau!

Tsemppiä myös sinulle, lukijani, joka huomenna taas menet sorvin ääreen tai vaikkapa jäät kotiin hoitamaan lapsia! Muista, että voit vain tehdä parhaasi. Ja se riittää.

PS. Kuvassa näkyvässä nostossa on yksi pieni virhe. Bongaatko sen?

Ensi vierailu työkkärissä silkkaa hymyä

Perjantaina kävin ensimmäistä kertaa (lähes ikinä) työvoimatoimistossa. Olin todella yllätttynyt: miten loistavaa ja iloista palvelua sainkaan! Toivottavasti kaikkia työnhakijoita kohdellaan yhtä hyvin!

Jo sinne meneminen oli jännittävä seikkailu, sillä jotenkin en vain löytänyt perille. Minulla kun ei ole älypuhelinta, eikä siihen saatavia hienoja kartta- yms. sovelluksia käytettävissäni kaiken aikaa ja navigaattorikaan ei nyt toiminut. En silti mennyt paniikkiin, olihan minulla kuitenkin puhelin, jolla soitin TE-keskuksen palvelunumeroon, jossa neuvokas virkailija katsoi kartasta paikan ja neuvoi minut perille. Oikeen kiva!

Perillä minua pikkuisen jännitti uusi, outo tilanne. Katselin ympärilleni: maahanmuuttajaperhe, yksi IT-ammattilainen (päättelin hupparistaan, jossa oli tietyn laitevalmistajan nimi), pari nuorta naista selailemassa kurssiesitteitä. Olin aiemmin ilmoittautunut työnhakijaksi netin kautta, minkä jälkeen minun oli määrä 10 päivän sisällä käydä henkilökohtaisesti työvoimatoimistossa. En oikein tarkkaan tiennyt, miksi ja mitä odottaa tältä tapaamiselta.

Onnekseni minulle sattui virkailijaksi mitä iloisin ihminen! Hänen olemuksensa huokui huumoria ja positiivisuutta ja samalla hän hoiti asioita reippaasti ja - näin minusta vaikutti - oikeasti kiinnostuen siitä, mitä oli tekemässä. Hänen ilonsa tarttui minuunkin ja rentouduin ja selitin innoissani ideoistani ja suunnitelmistani - minkä seurauksena hän kirjoitti järjestelmään suosituksensa hakemani työvoimapoliittisen koulutuksen haastattelua varten. "Minulla on katsos valtaa", hän sanoi silmää iskien ja hymyili leveästi.

Täytyy sanoa, että siinä on ihminen paikallaan! Toivottavasti yhtä iloista palvelua saavat kaikki työkkärissä asioivat, etenkin ne, joiden mieli on maassa yt-neuvottelujen tai irtisanomisten jäljiltä. Tällä asenteella on varmasti mahdollista saada ihmisistä se paras mahdollinen irti vaikeassakin tilanteessa. Tuollainen aito ilo ei voi olla tarttumatta ja antamatta toivoa ihmiselle!

Lähtiessäni kiitin häntä lämpimästi. Toivottavasti hän myös lukisi tämän kirjoituksen, ja vastaanottaisi virtuaalisen kukan, tunnustuksena erinomaisesta asiakaspalvelusta ja loistavasta positiivisesta otteesta!

Minua harmittaa vain yksi asia. En tullut painaneeksi mieleeni hänen nimeään.

Tässä kukkanen sinulle, sinä iloinen Espoon TE-toimiston virkailija!

Mistä sinä tiedät (että tulee muka niin tiukkaa)?

Tapahtui viime viikonloppuna:

Olimme ruokapöydässä ja 4-vuotias tyttäreni Seela veteli talouspaperirullaa niin, että sitä oli pöydällä jo metritolkulla. Eihän noin muutenkaan saa tehdä, mutta miettiessäni täällä raportoimiani, tulevia taloudellisia haasteita, tytön käytös herätti minussa ärsyttävän halun kommentoida:

"Meidän täytyy olla nyt säästäväisiä, eikä talouspaperia saa tuolla tavalla tuhlailla"

Pöydässä levisi hiljaisuus, kun kaikki pohtivat äidin sanoja. Sitten 2-vuotias Sofia puki sen sanoiksi:

"Äiti mistä sinä tiedät?"

Nauroimme kaikki Sofian hassuille sanoille, mutta todellisuudessa 2-vuotias osui naulan kantaan ja esitti erittäin hyvän kysymyksen.

Tapauksen jälkeen olen pohtinut omaa asennettani tähän tilanteeseen ja nimenomaan sen taloudelliseen puoleen.

Ikään kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, että a) tulen olemaan työtön ja tuloton ja b) taloutemme menee huonompaan suuntaan. Olen tehnyt noita sinänsä järkeviä valmisteluja, mistä kerroin aiemmassa postauksessa, ja käyttänyt rahaa mahdollisimman vähän. Olen miettinyt, millä ostaisin autoon bensat ja laskeskellut kaupassa ostosten kokonaissummaa ja jännittänyt, riittääkö niihin varaamani summa. Mieleni on vallannut ainakin osittain pelko ja huoli tulevaisuudesta.

Vaikka todellisuudessa, enhän vielä edes ole työtön. Vaikka todellisuudessa, melkein kaikki laskeskelevat joskus rahojaan ennen palkkapäivää, saadakseen ne riittämään.  Vaikka todellisuudessa, enhän edes tiedä, tuleeko meillä olemaan niin tiukkaa, kuin olen mielessäni maalaillut.

Siinä on vain semmoinen juttu, että jos ajattelen meillä olevan tiukkaa, meillä todennäköisesti tulee olemaan tiukkaa. Ja mikä pahinta, näen "tiukkuutta" sielläkin, missä sitä ei edes todellisuudessa ole. Pelkään jo etukäteen sellaista, mitä ei välttämättä tapahdu. Maalailen kauhukuvia, kuinka laskuja ei enää pysty maksamaan, visat on tapissa eikä rahat riitä ruokaan.

Voisinko muuttaa tämän ajatuksen vähän positiivisemmaksi, jotten alkaisi itse ihan turhaan toteuttaa synkimpiä visioitani?

Voisin. Teinkin jo. Hylkäsin negatiiviset mielikuvat, koska ne ovat tällä hetkellä ainoastaan minun omassa päässäni. Sen sijaan ajattelen tulevaisuutta ilolla myös toimeentulon näkökulmasta: mietin sitä hetkeä, kun voimme toteuttaa sisustussuunnitelmamme. Ajattelen joulua, joka tulee olemaan yltäkylläinen perhejuhla ja täynnä lasten riemua sekä yhdessä oloa rakkaitten kanssa. Ajattelen ensi kesää ja sinne unelmoituja reissuja. Ajattelen, miltä tuntuu kun unelmatyöni löytyy.

Ja mitä mitä, erilaisia mahdollisuuksia suorastaan sataa minulle facebookista, kavereilta, lehdistä. On työpaikkoja, koulutuksia, tilaisuuksia, verkostoitumista. Tai siis ei sada, vaan huomaan ne, koska viritin itseni negatiivisuuden sijaan positiivisuuteen. Toki kaikkiin niihin täytyy nähdä itsekin vaivaa ja miettiä, mikä niistä on se minun juttuni. Ja ennen kaikkea, ottaa ne vastaan! Mutta, vastaus Sofian kysymykseen:

"Ei, eipä äiti tiedäkään sitä. Äiti vain kuvitteli pahinta. Mutta ei silti levitellä talouspaperia pöydälle jookos!"

PS. Sivullani on uusi banneri, kiitos Hannerika  :)

Tykkää, niin sinusta tykätään

Yksi maailmankaikkeuden merkityksellisimmistä periaatteista on vastavuoroisuus: "Mitä annat, sitä saat". Sen toteutumista voi katsella mitä jännimmissä asiayhteyksissä, mutta kaikkein opettavaisinta on tarkkailla itseään. Se, mitä annan itsestäni, olipa se sitten tunne kuten ystävällisyys tai ärtymys, palaa luokseni ennen pitkää. Jos sanon ikävästi jollekin, joku toinen sanoo aivan varmasti minulle kohta yhtä ikävästi. Jos annan rahaa hyväntekeväisyyteen, se sama summa palautuu minulle ennen pitkää. Jenny kirjoitti kesällä blogissaan tarinoita elävästä elämästä, miten tehdessään hyvän palveluksen jollekin, sai sen takaisin jolta kulta muulta. Hyvä kiertää. "Jos haluu saada on pakko antaa", kuului jokin 90-luvun hitti-renkutuksista. "Kaikki mitä tahdotte toistenne tekevän teille, tehkää se myös heille", sanotaan Raamatussa.

Huomasin hassun seikan Facebookissa. Nimittäin sen, että Ilon vuosi -sivuni tykkääjieni määrä oli täsmälleen sama, kuin niiden sivujen joita olen itse Facebookissa tykännyt! Tajutessani tämän, kylmät väreet menivät lävitseni ja päätin testimielessä tykätä vähän lisää sellaisia sivuja, jotka ovat minulle mieleen. Osoittaakseni kannatusta näille sivuille. Ja eikös vain, saman tien suurin piirtein sama määrä uusia tykkääjiä ilmaantui pian omallekin sivulleni. Mitä annat, sitä saat! Uskottava se on!

Jotenka, jos siis haluan vieläkin lisää tykkääjiä, onko asia toteutettavissa helposti vain tykkäämällä, tykkäämällä ja tykkäämällä mitä tahansa sivuja?

En usko, sillä nämä lait tuntuvat toteutuvan vain rakkauden  kautta. Jos tykkään vain siksi, että saisin itse lisää tykkääjiä, periaate ei toimi. Minun täytyy oikeasti tykätä, jotta minusta tykättäisiin. 

Mitä sinä haluaisit saada? Rahaa? Rakkautta? Suukkoja? Kukkia? Voisitko kuvitella antavasi sitä muille? Aloita jo tänään, ehkä se toimii sinullakin. Mutta muista rakkaus. Siitä täytyy ihan oikeasti tykätä.