Tämä on virallisesti kolmas "uuden elämäni" päivä ja täytyy kyllä sanoa, että tunteiden vuoristorataa on mahtunut näihin päiviin.
Yleensä ottaen tunnen oloni helpottuneen vapautuneeksi. Mutta aika ajoin alkaa ahdistaa se, että olen oikeasti yksin ajatusteni kanssa, sillä juuri nyt minulta puuttuu (työ)yhteisö, johon kuulua. Ja saman tien väsyn siitä, että huomaan täyttäväni päiväni erilaisilla "tehtävillä" turhautuneisuuden estämiseksi ja yksinäisyyden peittämiseksi. Ja tuossa väsyneisyyden tilassa korvani herkistyvät kuuntelemaan "yleistä syyttäjää", joka ei ole kukaan muu kuin minä itse.
Vaikka tunnen, että tein oikean ratkaisun ja olen iloinen ja kiitollinen lähipiirini tuesta, tuo "yleinen syyttäjä" ottaa minut välillä valtaansa ja alkaa kuiskia. Se kuiskii, että saisin hävetä kun edelleen ostin kaupasta Ben&Jerry -jätskiä ja että minunhan pitäisi ostaa vain halvinta vaniljaa koska olen työtön. Tuo syyttäjä yrittää estää kaikenlaisen rennon suhtautumisen tilanteeseen ja supattaa koko ajan, mikä olisi järkevää. Se ilmoittaa jäätävästi, että minun pitäisi edes kiillottaa kotini nyt puhtaaksi kun en kerran muuten "tee mitään". Se myös ovelasti vetoaa tunteisiini lasteni hyvinvoinnin kautta ja koittaa saada minut tuntemaan oloni syylliseksi, kun vien heidät päivähoitoon voidakseni keskittyä mm. työnhakuun.
On kamalaa kuunnella tuollaista syyttäjää. Se saa minut lamaantumaan ja tuntemaan itseni huonoksi ja arvottomaksi. Se estää luovuuden ja kaikenlaisen järkevän toiminnan, vaikka yrittää muuta väittää. Ja mikä pahinta tai parasta, tuo syyttäjä olen minä itse. Pahinta siksi, että en voi sälyttää siitä vastuuta kenellekään muulle. Parasta juuri samasta syystä - se olen minä, ja itseeni voin sentään vaikuttaa!
Yllä olevassa, Rio de Janeiron kasvitieteellisessä puutarhassa otetussa kuvassa olemme minä ja lapseni kulkemassa valoisalla polulla. Olen siinä rakkaimpieni kanssa. Ympärillä on rauha ja lämpö ja suuret, ikiaikaiset puut. Kaikki on kohdallaan. Tuossa kuvassa olemme myös tässä hetkessä, menossa yhdessä polulla kohti tuntematonta. Emme tarkkaan tiedä, mihin se polku vie, mutta se polku on kaunis ja mikä tärkeintä, olemme sillä yhdessä. Ei ole mitään hätää. Äiti on tässä ja kaikki on hyvin.
Koetan tänään pitää tämän kuvan mielessäni saadakseni "syyttäjän" vaikenemaan. Tänään on tärkeä päivä muunmuassa siksi, että olen menossa yhteen työhaastatteluun. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on tärkeä. Sillä meillä on oikeasti vain tämä päivä. Enää yhtään päivää ei kannata antaa "yleisen syyttäjän" vietäväksi!
Hei!
VastaaPoistaSano sille syyttäjälle, että sille ois parempaa ja tärkeämpää tekemistä jossakin muualla. Tuttu tunne itsellenikin aika ajoin, mutta pääasiassa olen osannut nauttia.
Oi, miten jännittävää. Haastattelu siis. Toivottavasti sen tulos on haluamasi kaltainen :-).
Hei kaima, on jännä miten se syyttäjä iskeekin juuri silloin, kun on menossa muutos! Olen pitkään pitänyt sen kaukana, mutta nyt se on yhtäkkiä alituinen seuralainen. No, onneksi olen kuitenkin tiedostanut sen.
PoistaHaastattelun tulos on varmasti juuri oikea :)
Nautinnollista sunnuntaita sinulle!
Syyttäjä istuskelee minunkin harteillani aina silloin tällöin. Silloin sitä vakaasti uskoo, että minä olen ihan tyhmä, huono ja osaamaton, ja että kaikki varmaan huomaavatkin miten onneton olen... Voisin kyllä ulkoistaa syyttäjän vaikka Kiinaan. Yrittäköön sieltä huudella :)
VastaaPoistaJoo menkööt sinne missä pippuri kasvaa!!!
Poista:) Aurinkoa sinulle!
Se on kuule tämä suomalainen mentaliteetti sitä, että "Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat". Ja huono omatunto tulee heti, jos on ihan mukavaa, noin niinkuin pidempään kuin tunnin tai pari :-)
VastaaPoistaKyllä siihen tottuu, usko pois! Olen itse ollut aikanaan melkein 4v "vain" kotona, ja muistan vieläkin alussa (ennen lapsia, huom), kun kiillottelin kenkiä ja silitin miehen paitoja suunnilleen aamupalan jälkeen, ja puoliltapäivin jo mietin että mitäs sitten tekis kun koti ja kengätkin kiiltää. Ei sitä kauaa kestänyt, se on ohimenevää ja nopeasti menikin. Hyvin pian ne päivät täyttyy kaikella ihan oikeesti järkevällä eli sellaisella, mitä HALUATKIN tehdä, eikä mitä PITÄISI tehdä!
Taina
Taina, juuri tuo PITÄISI on pahin vihollinen mitä olla ja saattaa. Se PITÄISI laittaa kokonaan pannaan!
PoistaNäen sinut sieluni silmillä nättinä kotirouvana pyörittämässä peukaloitaan kiiltävässä kodissanne :-D
Kyllä tää tästä, hyvä että nää kaikki negatiiviset tunteet tulevat nyt heti aluksi kohdattaviksi.
Ihanaa sunnuntaita!
Mistä ihmeestä olemmekaan nämä syyttäjät mukaamme napanneet?! Aika kauas taaksepäin saa mennä, kun miettii, milloin ensimmäisen kerran se hyppäsi mukaan menoon. Oma lapsuuteni, vaikka hyvä olikin, oli aika tiukkojen normien määrittelemä. Oli tarkkaan tiedossa, mikä on kiellettyä ja mikä hyvää käytöstä, laiskottelu oli pahasta. Itse olen aina ollut luonteeni vuoksi hiukan huono ryhtymään asioihin ja tarttumaan toimeen, joten yliminä on ollut olalla patistamassa koko ajan. Nyt olen yrittänyt potkiskella sitä kauemmas.
VastaaPoistaMun työ on vähän sellaista, että vastuuta tulee koko ajan lisää ja tehtävä leviää kuin pullataikina. Jos tekee yhden ison jutun alta pois, niin voi olla varma siitä, että pomo alkaa välittömästi painostaa seuraavalla. Mä saan jatkuvasti harjoitella rajojen asettamista, mutta ongelma on siinä, että munkin on venyttävä valitettavasti aika paljonkin oman jaksamisen kustannuksella.
Olet nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että itse loppuviimein päätät mitä teet ja milloin. Heitä se syyttäjä nurkkaan edes suurimmaksi osaksi aikaa. Onnellinen sinä!
Mirka, syyttäjällä on varmaan oma tehtävänsä (öö, ehkä se, että todella tehdessämme väärin, ymmärtäisimme sen?), mutta jotenkin usein me annamme sen liikaa hallita. Miksi, oi miksi!
PoistaJa tuo "vastuu" on niin ovela kaveri myös. Itse olen jäälleen miettinyt paljon viime aikoina, mitä on oikeastaan pakko tehdä ja mitä vain kuvittelemme että on pakko tehdä. Pakkojen lista on lyhentynyt entisestäänkin. Esimerkiksi perheestä huolehtimisen "pakko" onkin ehkä oikeasti tarve. Tarve luoda jälkikasvulleen mahdollisimman hyvät ja turvalliset olosuhteet. Ja kun se onkin tarve, sille voi miettiä erilaisia tyydyttämisstrategioita ja vaihtaa niitä tarvittaessa, kuten juurikin itse tein. Mutta miten tätä voisi soveltaa työelämään, jossa pakko on "vastuu" ja työntekijän tarvetta ei kukaan kysele? Ei helppoa, myönnän.
Olen onnellisessa asemassa, tiedän. Nyt opettelen vain elämään siinä. Ja sinulle toivon vähemmän venymistä ja enemmän omaa jaksamista tulevalle työviikolle <3 !