Lauantaina ennen saunaa

Tämän taidan laittaa iPhoneeni ja tietokoneeni taustakuvaksi!

Tämä uusi elämäni on osoittautunut menneellä viikolla yllättävän rankaksi.

Päivät ovat kurssilla täyteläisen asiapitoisia, oppiminen käy työstä. Iltaisin on ollut jo ennen kurssia buukattua ohjelmaa, kuten Rokkaako verkkobrändisi -seminaari, josta Maarit kertoo täällä, sekä yhden laajahkon ja rankka-aiheisen lehtiartikkelin työstöä.  Nämä iltapuuhat sinänsä ovat sellaista, mitä haluankin tehdä, mutta ymmärrettävästi vaativat veronsa.
Kurssin aikataulut mahdollistavat mukavasti sen, että voin aamulla viedä lapset hoitoon suht rauhallisesti ja "hitaasta heräämisestä" nautiskellen ja ehdin iltapäivällä myös hakea heidät, mikä on mukavaa, sillä haluankin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Mutta samalla saan vastaanottaa 2-vuotiaan uhmakiukut sekä heti aamulla että välittömästi "työpäivän" jälkeen. Kaikki se kiukku ja maailmantuska kohdistuu tällä hetkellä äitiin. Kun asiat eivät mene, niin kuin hän oli ajatellut, syntyy välittömästi järkyttävät itkupotkuraivarit. Huh.

Kaiken tämän keskellä, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on jäänyt toissijaiseksi. En voi huijata itseäni luulemaan, että siihen riittäisi yksi joogatunti viikossa tai puolen tunnin mittainen koiranlenkitys muutamana päivänä (jos olen kotona illalla). Ei, ei. En muista, koska olisin viimeksi käynyt kunnon lenkillä. Saati ottanut itselleni aikaa rentoutumiseen, metsässä käveleskelyyn tai "haahuiluun", puhumattakaan että olisin käynyt hieronnassa tai jossain hemmotteluhoidossa.

Ja sen kyllä huomaa. Pää on lauantain siivouksen jälkeen niin "tuhruinen" ja kroppa niin raskas, että joudun jopa perumaan aiotun tapaamisen (pahoitteluni, K!), koska en ole varma edes ajokyvystäni. Olen niin kiukkuinen, että päädymme riitelemään vaipoista ja ties mistä mieheni kanssa. En jaksa ajatella mitään,  en pysty kirjoittamaan riviäkään mitään, enkä pysty lähtemään edes ulos kävelemään. Pakko ottaa päikkärit.

Vajoan kolmen vartin päikkäreille Jesse Kaikurannan musiikin kanssa päiväpeiton alle. Nousen ylös ja nautin mieheni valmistaman illallisen, minkä jälkeen tuntuu elämä taas vähän paremmalta. Kohta on sauna ja näköjään pystyn taas kirjoittamaan. Enää ei kiukuta ja riidatkin sovitaan.

Mieleen tulee eittämättä: jos olen kahden viikon yrittäjäkurssin jälkeen tässä kunnossa, onko minusta ylipäätäänkään siihen, mistä haaveilen? Minähän olen yhtä väsynyt kuin olin ennenkin plus että lisästressiä tuo kasvavat rahahuolet. Onko tässä mitään järkeä?

Unelman tavoittelu ei ole pelkkää haaveilua eikä kepeitä askelia päivästä toiseen. Siihen kuuluu myös testit siitä, kuinka tosissani olen. Sekä paljon työtä. Tämä on nyt juuri sitä.

Eli tässä sitä mennään. En luovuta. Mietin miten ensi viikolla säästän paremmin voimiani ja huomioin hyvinvointini. Ja sitten nauttimaan viikon kohokohdasta eli perhesaunasta!

Hyvää lauantai-iltaa itse kullekin! Pitäkää itsestänne huolta!