sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vuoroni tuli

Minun vuoroni, kaatua flunssan kouriin siis. Ja tietenkin juuri nyt, kun koko helmikuu on suunniteltu viimeisen päälle meneväiseksi. Mutta eipä auta. Kaksi päivää olen ollut sisällä, lähinnä peiton alla, puhunut todella vähän ja nukkunut paljon. Ensi viikolla olisi oltava kunnossa kun olen menossa kahteenkin eri koulutukseen yhteensä neljäksi päiväksi.


Sitruuna, hunaja ja inkivääri ovat olleet rohtoni ja lisäksi otan pari kertaa päivässä tätä:


(Nenäkannusta olen aiemminkin kirjoittanut täällä.)

Kipeänä ollessa positiivinen ajattelu on erittäin tärkeää, näin uskon. Katselin TV:stä komedioita ja kas, sieltähän löytyikin juuri minulle sopivaa katsottavaa, nimittäin Maikkarilta tuli tänään sarjan Suomessa on yritystä jakso. Sarjassa kerrotaan yrittäjien tarinoita, jotka ovat alkaneet jollain tavoin hullusti irrottautumalla oravanpyörästä ja heittäytymällä tuntemattomaan. Tänään siinä oli nainen, joka kahvilaa perustaessaan ei vielä viikkoa ennen osannut leipoa mitään! Sykähdyttävää ja toivoa antavaa.

4-vuotias tyttöni askarteli minulle kukkaniityn ja ripusti sen eteeni sohvalle. Jotta näkisin ja muistaisin kauneuden - ja ilon.


Näiden kukkien myötä, mitä parhainta iloa sinunkin sunnuntaihisi!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Start by doing

"Aloita tekemällä se mikä on välttämätöntä
Tee seuraavaksi se mikä on mahdollista
Yhtäkkiä huomaat olevasi tekemässä mahdotonta"
- Franciskus Assisialainen



Olen viime aikoina huomannut, että minulla ei enää toimi to do -listat kuten ennen. Jotenkin vain puolet listaamistani asioista jää aina tekemättä ja sitten tulen vain ahdistuneeksi.

Sen sijaan tuo Franciskus Assisialaisen viisas priorisointiohje toimii paremmin. Tänään esimerkiksi oli välttämätöntä ensin saada tontut kesälomalle ja kepeämmät verhot tilalle.






Oli myös ihan välttämätöntä kuunnella Sami Minkkisen ilmaiseksi jakama Eroon peloista! -video. Suosittelen lämpimästi - ei maksa mitään ja aina kannattaa kokeilla. Moni on saanut nlp:n kautta apua pelkoihinsa. Nähtäväksi jää, auttoiko se minua.

Kun siirryin kohtaan "tee se mikä on mahdollista",  otin esiin penaalini ja taikakynät.



Soitin pari puhelua ja kirjoitin vähän. Muutama meili ja sitä rataa. Se on sitä minun työtäni nykyään.

Nyt onkin enää sitten jäljellä se mahdoton ;) Hmmm, mitäköhän se voisi olla?

Mahtavaa tiistaita teille!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Jättipotit ja pikkupotit

Kyllä, minäkin haaveilen joskus, kuinka 12 miljoonan, tai "edes" sanotaanko 3 miljoonan, lottovoitto tekisi kutaa ja helpottaisi monta asiaa.

Vaikka vain harvan kohdalle tuo jättipotti osuu, todella uskon, että taloudellisiin haasteisiin apua on lähempänäkin ja mahdollisuuksia riittää kaikille, kunhan vain avaamme silmämme sille.

Minun tilanteessani (irtisanoutunut vapaaehtoisesti suht hyväpalkkaisesta duunista, aikoo perustaa yrityksen) nämä talousasiat ovat hyvinkin paljon juuri nyt mielessä ja välilllä kyllä ahdistaa, joo.  Mutta  pienetkin yritykset nähdä asiat vähän valoisammin poikivat kyllä tulosta, jos sen vain haluaa huomata.

Maanantaina sanoin irti kaikki lehtitilaukset, Prinsessa-lehteä lukuunottamatta. Myös Hesarin. Olisin tietenkin voinut nyrpistellä tilanteen kurjuutta, mutta teinkin peruutukset iloiten siitä, että a) minulla oli tämä mahdollisuus säästää vielä perheemme menoissa niinkin paljon helpottaakseni tilannetta b) voin kuitenkin lukea kaikki nuo lehdet halutessani ilmaiseksi kirjastossa ja c) varmasti tulee vielä se hetki, kun taas tilanteen tasoittuessa voin uusia kaikki haluamani tilaukset. Ja vielä d) siitä, että kuitenkaan niin huonosti ei vielä mene, että tyttärilleni suurta iloa tuottavasta Prinsessa-lehdestä olisi tarvinnut luopua!

Eihän se positiivinen asennoituminen sinänsä muuta tosiasiaa, että säästettävä on. Mutta noin ajateltuna, ja kaikki kohdat a-d huomioiden, se ei tunnu läheskään niin kurjalta! 

Valoa voi nähdä myös vaikkapa K-kauppiaalta tulleessa etusetelissä, siinä että puoliso saa talvilomarahansa jo tammikuussa, siinä että yllättäen eräs vanha tuttava tarjoaa majoitusta luonaan eikä tarvitse mennä hotelliin yöksi reissussa, tai siinä että muutaman yhteensattuman seurauksena saa vähän hyvitystä päivähoitomaksuista.

Parasta on se, että kun näihin "pikkujuttuihin" alkaa kiinnittää huomiotaan ja aidosti kiitollisena iloitsee niistä, niin jostain niitä näyttää putkahtelevan koko ajan lisää! Pienistä puroista syntyykin sitten vähitellen isompi virta. Oletko kokeillut? Jos et, suosittelen lämpimästi. Se ei ainakaan maksa mitään ;)

Onnea sinulle illan lottoarvontaan, ja vaikka jättipotti ei osuisikaan kohdallesi, koeta sinäkin nähdä ympärilläsi noita pienempiä "potteja"! Valoa!


torstai 17. tammikuuta 2013

Unelmoinnin lyhyt oppimäärä

"Te olette ihmisiä, eikö teillä ole unelmia?", kysyy Tähkäpää samannimisessä Disney-elokuvassa roistoporukalta, sulattaen sen jengin sydämen ja saaden äijät unelmoimaan.



Vuosia tavoittelin asioita, suoritin etappeja ja otin steppejä, ja ihmettelin, miksen päässyt "haluamaani" ja toiveeni eivät toteutuneet.

Nyt sen ymmärrän. Tavoittelin asioita, jotka eivät olleet minun unelmiani.

Lukioikäisenä ongelmani oli, että en tiennyt mihin suunnata. Olin hyvä koulussa, kaikissa aineissa, eikä mielestäni minulla ollut aivan erikoislahjakkuutta mihinkään. "Kympin tyttö", jolla oli kaikki mahdollisuudet, ei osannut valita. En tiennyt mitä halusin, enkä halunnut mennä lääkikseen tai kauppakorkeakouluun opiskelemaan vain muiden mieliksi.

Välivuonna en saanut mitään sen kummempaa selkoa asiaan, ja päädyin opiskelemaan yliopistoon espanjalaista filologiaa. Se oli ihan hyvä valinta, koska todella pidän espanjan kielestä ja espanjankielisen maailman kulttuuri on lähellä sydäntäni. Mutta alusta asti tiesin, että kääntäminen tai opettaminen ei olisi mun juttu. Mutta en vieläkään tiennyt mikä se minun juttuni olisi.

Päädyin työelämään, kielialan firmaan ja sain tehdä siellä monenlaista. Ne olivat hyviä vuosia, mutta  aloin tavoitella asioita, joita mielestäni minun kuului tavoitella: uraa, asemaa, hyvää toimeentuloa. Suorituksia. Jotenkin nuo tavoitteeni eivät vain enää edenneet siinä yrityksessä ja päätin tehdä täyskäännöksen.

Vaihdoin työpaikkaa ja menin täysin toiselle alalle. Halusin näyttää itselleni ja muille, että pystyisin oppimaan tietotekniikan ja myymään sitä menestyksekkäästi, vaikka en tiennyt siitä mitään ennestään. Ja opinhan minä, ja menestyin myynnissä ihan kiitettävästi. Tiesin kuitenkin koko ajan, että motivaationi lähde oli nimenomaan lähes mahdottomalta vaikuttanut haaste, ja kun sen saavuttaisin, en enää kehittyisi hyvästä loistavaksi. Ja niinhän siinä kävi. Jäljelle jäi vanhat ura, asema, ja entistä paremman toimeentulon tavoittelu, mutta ne eivät ottaneet tulta alleen, koska sisimpäni ei halunnut niitä oikeasti. En ihan oikeasti halunnutkaan niitä asioita, joita olin aina luullut että minun, "lahjakkaan ja fiksun", kuuluu haluta. Lähdin sieltä, hyppäsin tyhjän päälle ja nyt olen tässä.

Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, mitä todella haluan. Minulla se on tapahtunut ymmärtämällä, mikä tuo minulle iloa, ja alkamalla tavoitella niitä asioita. Ja olen vahvasti sillä tiellä: teen asioita, joita sydämeni haluaa ja todella uskon, että unelmani tulevat todeksi, koska nyt ne ovat minun unelmiani. Eivät jonkun muun unelmia. Eivät sellaisia tavoitteita, joita minä itse tai joku muu on puolestani päättänyt, että minulla kuuluu olla.

Huomautus tähän väliin, etten missään nimessä tarkoita, että noin 30 ensimmäistä vuotta elämästäni olisivat menneet hukkaan. Päin vastoin, olen niistä hyvin kiitollinen, sillä juuri ne ovat tuoneet minut tähän, missä olen nyt! Se on ollut minun tieni ja sisältää paljon arvokkaita kokemuksia ja mahtavan hyviä hetkiä, joista toki olen nauttinutkin. Vain ne unelmat ovat puuttuneet, tai olen vaientanut suuren osan niistä kaiken sen suorittamisen tieltä.

Mistä unelman tunnistaa omakseen? Sydän kertoo sen, näin uskon. Kun oikein herkistyt, kuulet sen äänen kyllä, mutta älä anna järkesi tukahduttaa sitä. Sillä järjellä tarkasteltuna unelmasi voi olla joko naurettavan pieni ja mitätön tai sitten niin megalomaanisen suuruudenhullu, ettei siinä ole "mitään mieltä". Järkeä ei kannata tässä kohtaa kuunnella, sillä se ei ole kovin hyvä unelmoinnissa ;) Järkeä tarvitaan kyllä kovastikin sitten myöhemmin toteutusvaiheessa, mutta ensin on täytyy selvittää, mikä on unelmasi, ja sen tietää vain sydän.

Kun sitten alat toteuttaa sydämesi unelmaa, oli se sitten suuri tai pieni, tulet kokemaan täyttymyksen tunnetta, jota et kokisi mitenkään muuten. Pystyt kääntämään esteet vain hidasteiksi unelmasi tieltä. Ja se myös toteutuu, kun vain alat tehdä sen eteen töitä ja uskot siihen! Tarvitaan niitä klassista kolmea: uskoa, toivoa - ja  ennen kaikkea rakkautta.

Peukku meidän kaikkien pienille ja suurille unelmillemme, siis! 

Tähkäpään unelma oli nähdä livenä syntymäpäivänään aina taivaalla näkyneet lyhdyt, joita hän oli tornistaan ihmetellyt ja halunnut tietää, mitä ne oikein olivat.


maanantai 14. tammikuuta 2013

"Kulta nyt tehdään aarrekartta!"

Viime päivinä olemukseni on kyllä ollut kaikkea muuta kuin voimaa ja intoa uhkuva tuleva yrittäjä. Olen tsempannut itseäni mm. nauramalla ja verkostojen tuella, lenkkeillen ja rauhoittuen, mutta pohjavire on pysynyt negatiivisena. Moni ei varmasti uskoisi minusta moista, mutta niin vain on ollut. Huomasin, että olen valumassa negatiiviseen ajatteluun ja esimerkiksi ripustautumassa liikaa ihmisten mielipiteisiin, mistä olin jo kasvanut pois kauan sitten. Näköjään tiukan paikan tullen ihminen hyvin helposti ajautuu vanhoille, opituille urille. Pahinta oli, etten oikein tiennyt edes mikä minua vaivaa!

Lopulta ymmärsin, mistä on kysymys. Olin alkanut ajatella pahimman kautta. Jotenkin yrityksen perustamisesta oli tullut minulle peikko. Ajatukseni olivat urautuneet radalle, jossa parhaimmillaankin vain selvitään: rahat riittävät nippa nappa, yritystoiminta lähtee joten kuten toimimaan, ja jos hyvin käy, saatan saada edes muutaman asiakkaan. "Mutta eipä tässä muukaan auta kuin perustaa se yritys kun kerran olen jo näin pitkällä."

Eihän siitä tuolla tavalla mitään tule! Ajatuksillamme luomme todellisuutemme. Jos ajattelen noin, yrityksestäni ja elämästäni tulee todennäköisesti juuri tuollainen. Miksi en siis ajattelisi siitä eri tavalla? Miksi en tekisi siitä sellaista, kuin oikeasti haluan sen olevan?

Tuon oivallettuani nousin sohvan pohjalta, keitin viimeiset jouluglögit ja sanoin miehelle, että nyt tehdään aarrekartta! Aarrekartta on metodi, jossa leikataan esimerkiksi lehdistä kuvia oman intuition ja toiveiden perusteella ja sitten liimataan niitä paperille. Se virittää haaveilemaan ja unelmoimaan ja myöskin miettimään omia todellisia tavoitteita. Minut se herätti tällä kertaa jälleen ajattelemaan positiivisesti tulevaisuudesta ja määrittelemään tarkemmin, mitä oikein olen tekemässä. Visuaalisuudella onkin suuri voima: unelmat tulevat ikään kuin näkyviksi, niihin voi palata myöhemmin, ja aivot virittäytyvät etsimään niille myös toteutuskeinoja.

Miehenikin siis lähti mukaan aarrekarttailuun, ainakin siihen saakka kunnes mieliohjelmansa tv:stä alkoi ;) Minä innostuin leikkaamaan ja liimaamaan puoleksitoista tunniksi, valmista ei tosin vielä tullut. Tuntui kuitenkin hyvältä tehdä  jotain tilanteen parantamiseksi. Sillä ajatuskin on teko. Ainakin ajatus voi johtaa tekoihin. Ilman ajatusta, ei ainakaan ole tekojakaan!

Ja aarrekarttasessiomme jälkeen, minusta tuntui pitkästä aikaa positiivisen toiveikkaalta ja luottavaiselta. Nyt pidän tuon fiiliksen ja omistan viikon näille: rentous, luottamus ja huumori! Tee sinäkin samoin: käy luottavaisesti hymy huulilla, kepein askelin kohti tavoitteitasi ja unelmiasi!





torstai 10. tammikuuta 2013

Nauran itseni zeniin

Tämä viikko on ollut yhtä sisäistä tunnemylläkkää ja kysymyksien tulvaa: yrittäjäkurssi loppuu, haluan perustaa sen yrityksen, mutta milloin perustan sen jotta kaikki asiat loksahtaisivat sopivasti paikalleen, miten taloutemme kestää? Onnistunko, mitä voi tapahtua jos en onnistu, entä mitä voi tapahtua jos onnistun, ääk onko minusta tähän sittenkään? 

Ystäväni Jenny on viime aikoina kirjoitellut paljon zenimäisestä rauhoittumisesta erilaisten haastavien tilanteiden edessä. Nostan hattua sille henkiselle kehitykselle, josta hän kertoo. 

Minäkin olen lueskellut monenlaista "gurukirjallisuutta" Tollesta Hellsteniin, miettinyt läsnäolon voimaa ja tehnyt monta tärkeää hiljaista oivallusta.

Mutta, jos asiat alkaa ottaa liian vakavasti, ei tule hyvä. Yrityksen perustamisessa minua oikeastaan kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa ne hiljaiset, yksinäiset hetket jolloin olen yksin kaikkien huolien ja paineiden keskellä. Niitä hetkiä jolloin pienikin vastoinkäyminen saa suunnattoman painoarvon ja negatiivisuuden kierre on pelottavan lähellä. Siihen minulla ei ole varaa joutua, mikä neuvoksi?

Verkostoituminen, vertaistuki, yhteisöllisyys. Ne varmasti auttavat ja haluankin koota ympärilleni sellaisia. Ja kyllä itsensä henkinen kehittäminen on todella tärkeää. Mutta yhtä ei voita mikään:

Naurua!

Nauru rentouttaa, puhdistaa mieltä, aktivoi aivoja, luo hyvän olon päästä varpaisiin. Se saa pienet vastoinkäymiset kutistumaan kokoisikseen ja olemaan avoimempi hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Nauru tsemppaa eteen päin, nousemaan ylös kuopasta ja jatkamaan. 

Lapset osaavat nauraa itselleen, eivätkä kaatumisesta lannistu vaan nauravat, nousevat ja jatkavat!


Itse nauroin tänään itselleni. Ystävä oli käymässä ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Tulevan yritykseni toiminta perustuu pitkälle omaan persoonaani ja - paljastettakoon tässä kohtaa myös teille, lukijoille - ilo ja positiivisuus tulevat olemaan liiketoimintani kannalta perustavanlaatuisen tärkeitä. Puhuimme siitä, että kun minulla sitten on se yritys, on minulle imagollisesti tärkeää säilyttää positiivinen asenne, missä tahansa ihmisten joukossa kuljenkaan. Hän tokaisi rempseään tyyliinsä, että sinä päivänä, kun ei naurata ja kaikki ketuttaa, saan tulla hänen luokseen itkemään, huutamaan ja kiroilemaan rauhassa. Hän voi antaa yhden huoneen käyttööni silloin tällöin, ja ovi laitettaisiin kiinni. Mutta että jos olisin kuuluisa siinä vaiheessa, toki hän saattaisi räpsäistä kuvan kun meikit tuhrussa tukka sekaisin raivoaisin hänen makkariissaan ja lähettää kuvan iltapäivälehdistölle. Miten mojovat otsikot siitä saisikaan: "Tällainen hän TODELLA on!"

Nauraa räkätimme mielikuvalle pitkän tovin! Voi miten hyvältä tuntuukaan nauraa itselleen ja vielä ystävän kanssa! Ja tämän mielikuvan avulla aloin nähdä humoristisena tuon aiemmin kuvailemani pelon. Eikä se enää niin vakavalta uhalta tunnukaan! Zen is here!

Naurua, paljon naurua, toivon sinulle ja minulle loppu viikoksi! Ei tämä elämä nyt NIIN vakavaa ole!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Päivä ilman iPhonea

Tänään unohdin iPhoneni kotiin aamutiimellyksen tuloksena. Tajusin tapahtuneen bussissa, eikä paluuta enää sitä hakemaan ollut. Mietin siinä istuessani, kuinka riippuvainen olenkaan tuosta vekottimesta.  Facebookia, sähköpostia ja twitteriä tulee seurattua pitkin päivää ja koko ajan miettii myös, olisiko itsellä jaettavia ajatuksia sosiaaliseen mediaan.

Muistatteko jotain 15 vuotta sitten telkkarissa pyörineen, yhden vieläkin toiminnassa olevan puhelinoperaattorin, mainoksen: "Haluan olla aina kaikkialla..."? Mainoksessa näytettiin nopeasti vaihtuvia kuvia,  luoden mielikuvia siitä, kuinka ihminen oikeasti olisi kykenevä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti.

Tuo mainos on tänä päivänä täyttä totta. Koko ajan olemme "läsnä" paitsi siellä missä fyysisesti olemme, myös eri medioiden ja alustojen välityksellä  monessa muussakin paikassa ja yhteisössä virtuaalisesti mutta reaaliaikaisesti.

En suinkaan ole sitä mieltä, että kehityksessä pitäisi mennä taakse päin enkä kaihoile lankapuhelinaikoihin takaisin! Tekniikka tarjoaa huikeita mahdollisuuksia toki. Mutta näiden vempeleiden kanssa saa olla tarkka, jotta ei hajoittaisi läsnäoloaan niille liikaa. Sillä silloin menee kosketus tähän hetkeen ja siitä kärsii koko ruumis ja henki pidemmän päälle. Tiedättehän tyypit, jotka eivät kuule mitä heille sanoo koska he katsovat kännykkäänsä tai twiittailevat kaiken aikaa: tuntuu, että heihin ei saa oikein kontaktia ja he ovat jossain ihan muualla kuin nyt ja tässä.

Bussissa istuessani mietin, että oikeastaan välttämätöntä olisi vain saada viesti miehelleni tilanteesta, mutta muuten mitään ihan kamalaa ei varmaankaan tapahtuisi. Soittaisin hänelle jonkun kurssitoverin puhelimesta. Mutta aijai, mikä onkaan numero? 10 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen en vieläkään automaattisesti muista ulkoa mieheni puhelinnumeroa! Mieleeni tuli jo kauhukuvia miten lapsille sattuisi hoidossa jotain ja minua yritettäisiin kontaktoida ja sitten mieheni saisi tiedon ja kaikki ihmettelisivät, mitä minulle on tapahtunut... "Rauhoitu nainen!" sanoin sitten itselleni ja suljin silmäni siinä istuessani ja hengittelin. Hengittelin syvään ja rauhallisesti ja koetin keskittyä vain siihen hetkeen. Kaikki järjestyisi. Kun avaisin silmäni, minulla olisi ratkaisu ja kaikki sujuisi hyvin.

Niin vain kävi, että heräsin tuosta lähes meditatiivisesta "koomastani"juuri sopivasti ennen pysäkkiä ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, minulle tuli mieleen mieheni puhelinnumero. Kaikki järjestyi siis, ja sain samalla koko päivän kestävän todellisen läsnäoloharjoituksen! Kun ei ole vekotinta mitä silmäillä kaiken aikaa, pysyy paremmin tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa ihan fyysisesti on. Päivä menikin hyvin, sisälsi hienoja keskusteluja kurssikavereideni kanssa ja tutkintonäyttökeskustelun. Paljon tuli rakentavaa kritiikkiä liiketoimintasuunnitelmaani kohtaan, mutta myös kannustusta: "Olet todella vakuuttava! Pidä tuo ilo ja usko ideaasi!" Olen nyt siis suorittanut yrittäjän ammattitutkinnosta osat I ja II. How cool is dat! Enpä olisi ikinä uskonut vielä puoli vuotta sitten!

2-vuotias tyttäreni tulee usein taakseni istumaan, ottaa ikään kuin minut "syliin" ja laulaa:

Etana-Elli kannolla kelli, katseli kuuta mut aatteli kaikkea muuta!

Mun läsnäolo-openi. Erittäin tiukka sellainen ;)


Miten hän osaakin tehdä sen juuri oikealla hetkellä, palauttaen minut tähän hetkeen, enemmän läsnäolevaksi! Hetkeen keskittyminen kannattaa ja joskus se edellyttää tiettyjen laitteiden tietoista tai tiedostamatonta unohtamista vähäksi aikaa. Suosittelen erityisesti kaikille meille sosiaalisesta mediasta riippuvaisille!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Uutta haastetta...


... pukkaa totisesti elämääni! Mutta myös blogeissa on muistettu minua viime aikoina haasteilla, aloitan vastaamalla Tuulan haastekysymyksiin :)


1. Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
Kyllä olen. Olen minumpi.

2. Oletko lihonut?
En usko. Eikä sillä ole oikeastaan minulle merkitystä juuri nyt.
 
3. Oletko ottanut tatuointia / lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En ole.
 
4. Kuka oli paras tuttavuus?
Parhaita uusia livetuttavuuksia olivat: Tuula, Pinkki, Elisa, Jenny, Tuulevi, Hannerika, Jutta, Katja, Timo. Ja lukuisat muut. Ei pysty laittamaan järjestykseen saati valitsemaan vain yhtä. Vuosi oli tuttavuusmielessä uskomattoman rikas!

5. Piditkö uuden vuoden lupauksesi?
En tainnut luvata mitään muuta kuin rakastaa. Sen pidin!

6. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, yksi kaasoistani sai pienen pojan, ja Kakkukerhon naisista kaksi sai pienokaisen.

7. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kyllä. Eräs ystäväni menehtyi kesällä syöpään nuorella iällä. Tapaus vaikutti minuun suuresti ja kirjoitinkin siitä.
 
8. Matkailitko ulkomailla, ja jos niin missä?
Kyllä, yksi vuoden huikeimmista kohokohdista oli Brasilian reissu!

9. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, joka ei onnistunut vuonna 2012?
Jotenkin en pysty nyt ajattelemaan tätä näin. En koe epäonnistuneeni missään asiassa. Pikemminkin ajattelen, että vuosi sitten olin eri kohdassa kuin nyt ja tein asioita, jotka silloin olivat mahdollisia. Nyt olen tullut uuteen vaiheeseen, ja teen eri asioita.
 
10. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodesta 2012?
26.10.2012. Viimeinen päiväni korporaation palveluksessa. Uuden elämäni alku.
 
11. Vuoden 2012 suurin saavutuksesi?
Uskalsin  tehdä oikean päätöksen ja irrottaa otteeni vanhasta elämästä. Sanoin itseni irti ja hyppäsin kohti tuntematonta.
 
12. Ja suurin epäonnistuminen?
Ks kohta 9.
 
13. Kärsitkö vammoista?
Enpä juuri.
 
14. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
MacBook Air.

15. Entä mikä huonoin?
Nyt ei tuu mieleen mitään. Varmaan jokin extempore-ostos joka vaikutti hyvältä ja halvalta mutta osoittautui "sudeksi".
 
16. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Lainojen lyhentämisen ja välttämättömien menojen jälkeen jäävästä potista suurin osa meni varmaankin erilaisiin matkoihin ja omaan ja lasten hyvinvointiin: Brasilian matka, Lapin reissut, vaatteet, kosmetiikka...
 
17. Mistä innostuit eniten?
Siitä, että aloin ymmärtää mikä mahdollisuus piilee unelmissa ja ilossa.
 
18. Verrattuna samaan aikaan, viime vuonna, oletko iloisempi vai surullisempi?
 Iloisempi.
 
19. Lihavampi vai laihempi?
Varmaan aika lailla samoissa mitoissa.
 
20. Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi mieleltäni, köyhempi materialta.
 
21. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Joutilasta lötköttelyä olisi voinut olla enemmän. Kirjojen lukemista, musiikin kuuntelua, elokuvien katsomista. Lasten kanssa läsnäoloa. Ystävien kanssa iltojen istumista.
 
21. Entä vähemmän?
Murehtimista ja huolehtimista.
 
22. Miten vietit joulun?
Kotona perheen kanssa.
 
23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin, ja muuttaa yhden hetken, mikä se olisi?
Olisin kutsunut häihini vielä muutaman ystävän ja sukulaisen enemmän. Mutta tämä menee vuoteen 2007.

24. Mikä oli mieluisin TV-sarja, jota seurasit?
Greyn anatomia. Vain elämää.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En lukenut kovinkaan monta kirjaa, mutta niistä on vaikea valita parasta. Jokainen niistä oli lukuhetkellä juuri se oikea ja paras. Esimerkiksi Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat tai Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani tulivat käsiini juuri oikeaan aikaan ja sain niistä paljon.

26. Entä musiikillinen löytö?
 Alkuvuodesta Tuure Kilpeläinen. Loppuvuodesta Johanna Kurkela.

27. Mitä halusit, ja sait?
Sain aloitettua free lance -kirjoittajan uran. Sain paikan haluamaltani yrittäjä-kurssilta. Sain ihanan matkan perheeni kanssa. Sain paljon uusia, säkenöiviä tuttavuuksia.

28. Mitä halusit, muttet saanut?
Olisin vanhassa työpaikassani halunnut yhden position, jota en saanut. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin.
 
29. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Hobitin kävimme mieheni katsomassa nippa nappa vuoden 2012 puolella, se olkoon suosikkini!  Yleensä ottaen en nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa.

30. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Vietin Brasiliassa, Buziossa, letkeän lomapäivän, näin upean auringonlaskun ja join Caipirinhan.


Haasteen annan nyt eteen päin Maaritille, Niinalle, Erikalle ja äidilleni. Ja Tuuleville.

Syntymäpäivänäni vuonna 2012.


lauantai 5. tammikuuta 2013

Viikon päästä omillani

Ryhdyn yrittäjäksi -kurssi, jolla olen käynyt viimeiset kaksi kuukautta, saa päätöksen ensi viikolla.

Kurssi on antanut todella hyvän tieto- ja taitopohjan yrittäjyyteen, se on selvää. Ilman tätä koulutusta moni asia olisi itsellä ainakin täysin tuurin varassa. Mutta se mistä olen erityisen vaikuttunut on porukka, johon olen saanut tutustua.

En varmaan missään muussa yhteydessä olisi tullut istuneeksi näin kauan samassa luokkahuoneessa työkokemuksiltaan ja taustoiltaan näin kirjavan joukon kanssa. Joukkoon mahtuu automies, pari teollisuusäijää, energiahoitaja, lattiantekijän vaimo, ravintolan perustaja... Ihmeellinen on se yhteinen tekijä joka meidät yhdistää, nimittäin unelma. Kaikki olemme päätyneet kurssille, koska meillä on sama unelma josta haluamme ottaa selkoa. Unelmiin liittyy voimakkaita tunteita, joka saa kurssipäivän energiatasot korkealle vaikka puhe olisi verotuksesta tai yhtiömuotojen hallinnoinnista.  Erilaisuudesta huolimatta meissä on jotain samaa reipashenkisyyttä ja positiivisuutta, jolla tsemppaamme toinen toisiamme.

No ei se ole koko ajan yhtä heijaheijaa ollut, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä on tullut meistä monelle: jollakin on tullut odottamattomia terveydellisiä haasteita tai jonkun laskelmat ovat osoittaneet että alkuperäiseen ideaan ei kannatakaan ryhtyä. Mutta jotenkin se ryhmän henki on kantanut ja vire säilynyt. Uskon ja toivon myös, että monen heistä kanssa tulee jatkossakin pidettyä yhteyttä.

Itse sain menneellä viikolla esittää ryhmälle oman liiketoimintasuunnitelmani. Ensimmäistä kertaa olin se, joksi haluan tulla. En ainoastaan kertonut mitä aion tehdä, vaan sillä hetkellä elin jo tavallaan tulevaisuutta, joka solullani. Menin heidän eteensä ja sain välitettyä heille tulevan toimintani ytimen, ja he ottivat sen vastaan. He olivat myös kuulemastaan ilmeisen vaikuttuneita siitä päätellen, että aiheeseen palattiin illalla Facebook-päivityksissä ja vielä seuraavana aamuna kurssillakin! Se hetki oli taianomainen ja olen siitä hyvin kiitollinen. Toivon tuon tunteen kantavan pitkään, sillä tiedän, että joudun kyllä vakuuttamaan vielä monet kriittiset yleisöt ennen kuin yritysideani toteutuu lopullisessa muodossaan.

Myös muiden suunnitelmia oli mukavaa kuunnella. Huikeita yrityksiä on puhkeamaisillaan kukkaan Suomessa, saattepa nähdä! Upeaa nähdä se tsemppi ja positiivisuus, mitä kurssitovereilla on toisillemme annettavana.



Viikon päästä olemme kaikki omillamme, ja vaikka olen innoissani ideastani ja sen saamasta palautteesta, kieltämättä vähän hirvittää. On aika ryhtyä toimimaan, sanoista teoiksi. Aika koulunpenkillä on ohi. Kantaako siivet, riittääkö rahkeet?

Jännittää.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Ilo alkaa hiljaisuudesta

"Musiikki alkaa hiljaisuudesta", oli erään tuttuni joulunaikainen Facebook-päivitys.

Se on niin totta. Jotta voisi aistia ääntä, on ensin oltava hiljaa. Jotta ymmärtäisimme musiikin kauneuden  ja arvon, on ensin oltava tyhjyys, hiljaisuus. Musiikki on valtava lahja, jonka voi parhaiten ottaa vastaan tyhjin käsin, ilman ennakkoajatuksia.

Itsekin olin omalla tavallani hiljaa joulunajan. En päiväkausiin kirjoitellut blogiin enkä juurikaan päivittänyt enkä seurannut Facebookia tai Twitteriä. Halusin keskittyä olemaan läheisteni kanssa sataprosenttisesti läsnä ja antaa myös itselleni hiljaisuutta. Se ei ole niin helppoa, etenkään koska työelämästä pois jäätyäni minulla on suuri osa identiteettiä ikään kuin ladattuna mainittuihin medioihin ja kirjoittamiseen. Jos en ole yhteydessä muihin, jos en saa palautetta, unohdetaanko minut? Olenko edes olemassa? Onneksi sain hiljennettyä nuo kiusalliset egoni äänet suurimman osan aikaa ja pystyin nauttimaan lasteni, mieheni ja omien vanhempieni kanssa vietetyistä päivistä ja joulun rauhasta. 

Hiljaisuudessa on jokin salainen voima. Musiikkikin alkaa hiljaisuudesta, miksei moni muukin hieno asia, kuten kirjoittaminen, ystävyys, kauneus? Elämä? Ilo?

Vahvistusta tuolle ajatukselle olen saanut viime päivien aikana. Vaikka joulukuussa postailin vain vähän, blogiin on jostain yhtäkkiä alkanut putkahdella lisää lukijoita ja jotkut postaukset ovat alkaneet kirvoittaa kommenttikenttään aivan uskomattoman hienoa keskustelua. Sydäntäni lämmittää ja silmäni kostuvat lukiessani teidän lukijoiden uuden vuoden toivotuksia ja tätä. Kiitos, kiitos, kiitos! Tulee ihan mielettömän iloinen fiilis huomata merkkejä siitä, että toiveeni rikastuttaa muiden elämää näillä kirjoituksillani on toteutumassa!

Vuoden vaihteenkin vietin todella hiljaisesti kotona. Aattoiltana emme käyneet ulkona lainkaan: saunoin, join lasin (no okei, kaksi) shampanjaa ja lueskelin kirjaa. Vuoden ensimmäinen päivä meni niin ikään perheen parissa kotona, palapelejä tehden ja lastenelokuvia katsellen. Vuosi 2013 alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, oleskellen hiljaisuudessa. Tunnen saaneeni siitä valtavasti voimaa, jota tarvitaan kaikkeen tulevaan.

Siitä se ilo alkaa! Tai oikeastaan, siinä se ilo on.

Vuoden 2012 loppupuolella meillä sytyteltiin paljon kynttilöitä.  Hiljaisuudessa lepattavan liekin voi melkein kuulla, oletko huomannut?