Nauran itseni zeniin

Tämä viikko on ollut yhtä sisäistä tunnemylläkkää ja kysymyksien tulvaa: yrittäjäkurssi loppuu, haluan perustaa sen yrityksen, mutta milloin perustan sen jotta kaikki asiat loksahtaisivat sopivasti paikalleen, miten taloutemme kestää? Onnistunko, mitä voi tapahtua jos en onnistu, entä mitä voi tapahtua jos onnistun, ääk onko minusta tähän sittenkään? 

Ystäväni Jenny on viime aikoina kirjoitellut paljon zenimäisestä rauhoittumisesta erilaisten haastavien tilanteiden edessä. Nostan hattua sille henkiselle kehitykselle, josta hän kertoo. 

Minäkin olen lueskellut monenlaista "gurukirjallisuutta" Tollesta Hellsteniin, miettinyt läsnäolon voimaa ja tehnyt monta tärkeää hiljaista oivallusta.

Mutta, jos asiat alkaa ottaa liian vakavasti, ei tule hyvä. Yrityksen perustamisessa minua oikeastaan kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa ne hiljaiset, yksinäiset hetket jolloin olen yksin kaikkien huolien ja paineiden keskellä. Niitä hetkiä jolloin pienikin vastoinkäyminen saa suunnattoman painoarvon ja negatiivisuuden kierre on pelottavan lähellä. Siihen minulla ei ole varaa joutua, mikä neuvoksi?

Verkostoituminen, vertaistuki, yhteisöllisyys. Ne varmasti auttavat ja haluankin koota ympärilleni sellaisia. Ja kyllä itsensä henkinen kehittäminen on todella tärkeää. Mutta yhtä ei voita mikään:

Naurua!

Nauru rentouttaa, puhdistaa mieltä, aktivoi aivoja, luo hyvän olon päästä varpaisiin. Se saa pienet vastoinkäymiset kutistumaan kokoisikseen ja olemaan avoimempi hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Nauru tsemppaa eteen päin, nousemaan ylös kuopasta ja jatkamaan. 

Lapset osaavat nauraa itselleen, eivätkä kaatumisesta lannistu vaan nauravat, nousevat ja jatkavat!

Itse nauroin tänään itselleni. Ystävä oli käymässä ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Tulevan yritykseni toiminta perustuu pitkälle omaan persoonaani ja - paljastettakoon tässä kohtaa myös teille, lukijoille - ilo ja positiivisuus tulevat olemaan liiketoimintani kannalta perustavanlaatuisen tärkeitä. Puhuimme siitä, että kun minulla sitten on se yritys, on minulle imagollisesti tärkeää säilyttää positiivinen asenne, missä tahansa ihmisten joukossa kuljenkaan. Hän tokaisi rempseään tyyliinsä, että sinä päivänä, kun ei naurata ja kaikki ketuttaa, saan tulla hänen luokseen itkemään, huutamaan ja kiroilemaan rauhassa. Hän voi antaa yhden huoneen käyttööni silloin tällöin, ja ovi laitettaisiin kiinni. Mutta että jos olisin kuuluisa siinä vaiheessa, toki hän saattaisi räpsäistä kuvan kun meikit tuhrussa tukka sekaisin raivoaisin hänen makkariissaan ja lähettää kuvan iltapäivälehdistölle. Miten mojovat otsikot siitä saisikaan: "Tällainen hän TODELLA on!"

Nauraa räkätimme mielikuvalle pitkän tovin! Voi miten hyvältä tuntuukaan nauraa itselleen ja vielä ystävän kanssa! Ja tämän mielikuvan avulla aloin nähdä humoristisena tuon aiemmin kuvailemani pelon. Eikä se enää niin vakavalta uhalta tunnukaan! Zen is here!

Naurua, paljon naurua, toivon sinulle ja minulle loppu viikoksi! Ei tämä elämä nyt NIIN vakavaa ole!

Säkenöiviä blogo-kohtaamisia

Sunnuntai, 18.11.2012

Tapaan helsinkiläisessä kahvilassa Tuulevin. Hän on kuin minä "isona", jokseenkin sellainen jollainen toivoisin olevani about 10 vuoden kuluttua. Hän on viisas ja lempeä, ja tekee asioita joita minäkin haluaisin tehdä. Lisäksi hän on hillityllä tavalla värikäs. Uskomaton yhdistelmä oransseja hanskoja ja persoonallisia koruja, mutta kuitenkin niin levollinen. Haluaisin jutella hänen kanssaan vaikka päivän, mutta meillä on aikaa vain tunti. Tällä kertaa, mutta ei varmasti viimeistä kertaa! Tähti on syttynyt.

Lauantai, 27.10.2012

Tuula (kuvassa), Elisa , pinkki ja minä vietämme nauravaisen illan Helsingissä. Kaikki nämä ihanat naiset ovat juuri sellaisia, minkälaisen kuvan olen saanut heistä heidän blogiensa perusteella. Tuulasta olin osannut jopa kuvitella, millainen ääni hänellä olisi! Meillä on tosi mukavaa, ja haluamme tavata uudelleen. Ehkäpä on syntynyt kourallinen uusia, lujia ihmissuhteita, jotka kantavat lähivuosina paljon hyviä asioita?

Aiemmin tapahtunut

Hannerikasta on tullut jo niin "oikea" ystävä, että en edes muista meidän enää alunperin tutustuneen blogiemme kautta. Tapaamme usein, käymme lounaalla, ulkoilutamme koiria yhdessä.

Sitten on vielä yksi blogien kautta aikaansaatu kohtaaminen, josta olen erityisen iloinen ja kiitollinen. Jenny ja Deste ovat löytäneet toisensa minun blogini kautta. Ja nyt Deste on mukana Jennyn esikoiskirjassa.

On ollut mahtavaa saada olla välillisesti mukana heidän kohtaamisessaan ja Jennyn kirjan synnyssä. Enkä vielä ole edes koskaan tavannut Jennyä. Ja Destenkin vain kerran.

Kuka vielä väittää, että bloggaus ja sosiaalinen media ei edistä "oikeita" ihmissuhteita? Minulla ainakin edistää, ja mitä suuremmissa määrin. Sillä blogien takana on useimmiten aitoja ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka haluankin tuntea, mutta joita en muuten kenties koskaan olisi onnistunut kohtaamaan.

Miltä se nyt tuntuu hypätä?

Noin viikko on kulunut siitä, kun tein tärkeän päätöksen ja irtisanoutumiseni tuli voimaan. Hyppy tuntemattomaan oli tehty.

Miltä se sitten tuntuu?

Ensinnäkin olen yllättynyt päätökseni saamasta positiivisesta palautteesta. Kukaan ei ole sanonut suoraan "ettäs kehtaat hullu nainen", vaan ainoastaan olen saanut onnitteluja rohkeudesta.  Toki tunteet ovat pinnassa lähipiirissä, varsinkin työpaikalla. Mutta moni on tullut myös avautumaan omasta tilanteestaan eri tavalla kuin ennen. Avoimuus lisää avoimuutta. Niin se on.

Päällimmäinen tunne on kyllä vapaus ja keveys. Saan nyt oikeasti uuden mahdollisuuden miettiä mikä minusta tulee. Kuka ja millainen haluan olla? Minun ei tarvi miellyttää tällä hetkellä työnantajaani eikä yrittää olla jotain mitä en ole. Ei tarvi teeskennellä olevansa kiinnostunut jostain mistä ei oikeasti ole. Ei tarvitse pidätellä itkua tuotekoulutuksissa, joissa kaikki muut ovat super-innostuneita, paitsi minä. Ei tarvi yrittää väkisin kuulua johonkin, mihin ei tunne kuuluvansa. Sitä vastoin voin vapaasti unelmoida, luoda itseni uudestaan. Voin miettiä mistä asioista innostun, mikä on oikeasti se minun juttuni. Ihmiset, luovuus, vaikuttaminen. Oman arvomaailmani esille tuonti kaikessa mitä teen. Ilo, onnellisuus, innostus. Siitä olen tehty - ja nyt vain haen muotoa sille, mitä alan tehdä.

Yllä oleva lause kuvaa mielestäni hyvin oman tilanteeni vapautta, mutta myös vastuuta. Minä - ja vain minä - päätän, mikä minusta tulee.

Olen käynyt, totta kai, monia hyviä keskusteluja eri ihmisten kanssa ja saanut hyvää sparrausta ja neuvoja tilanteeseeni. Olen kiitollinen kaikista niistä, sillä ne auttavat hahmottamaan tilannetta ja mahdollisuuksia.  Kuitenkin loppupeleissä on niin, että minä päätän, mitä teen. Kukaan näistä ihanista ihmisistä ei päätä puolestani, ei kanna vastuuta. Eivätkä he välttämättä edes seiso rinnallani enää sitten, kun alkaa tapahtua. Ajattelen jotenkin niin, että kaikilla kohtaamillani henkilöillä on oma tarkoituksensa minulle, ja se on arvokas, oli se sitten lyhyt- tai pidempikestoista. Ehkä tarvitsin sitä yhtä puhelinkeskustelua rohkaisuksi juuri H-hetkellä. Ehkä se yksi lounastapaaminen antoi tietoisuuteeni potentiaalisen uuden työnantajan nimen. Ja vaikka noista kohtaamisista ei jatkossa olisikaan enää sen enempää "hyötyä", ne ovat tehneet tehtävänsä ja vieneet minua eteen päin. Vaikka nämä ihmiset katoaisivatkin saman tien, olen heille kiitollinen.

Tietysti ne, jotka seisovat rinnallani, ovat kaikkein tärkeimmät. Perhe ja lähimmät ystävät. Mieheni, joka tavallaan on hyppäämässä kanssani ja sopeuttaa omaa elämäänsä uuteen tilanteeseen. Olen kuullut monen elämänmuutksen tyssäävän siihen, ettei toinen puolisko tue riittävästi tai pelkää esimerkiksi taloudellisia seurauksia. Se on surullista, mutta inhimillistä. Tiedän, etten itsekään olisi uskaltanut tehdä tätä ratkaisua ilman mieheni tukea ja rakkautta - ja olen syvästi kiitollinen hänelle siitä!

Tärkeä viesti Buzioksen rantakalliossa: "Amar"=rakastaa

Tärkein minua ohjaava voima tällä hetkellä onkin rakkaus. Tiedän, että kun näen haluamani työn tai mahdollisuuden, rakastan sitä. En halua enää koskaan tehdä mitään, mitä en rakasta, tai mikä ei johtaisi minua rakkauteni kohteen lähelle. Jos ympärilleni ilmaantuu ihmisiä  tai asioita, joita en rakasta tai jotka eivät rakasta minua, kävelen pois. Sitä vastoin seuraan sinne ja niiden ihmisten luo, mistä saan iloa ja lisää rakkautta.

En ole koskaan ennen luottanut yhtä paljon tunteisiini, kuin luotan nyt. Kuuntelen sydäntäni. Sillä: miksi ihmeessä sydän ohjaisi minua harhaan? Sehän on ytimeni, kaikkeni. Olen alkanut kuulla ja kuunnella sydämeni ääntä. Mitä enemmän siihen luotan, sitä enemmän se minulle kertoo.

Tulihan syvällistä. Seuraavalla kerralla sitten kenties enemmän käytännön asioita. Ne ovatkin sitten kokonaan toinen stoori! Mutta kun on nyt tunteilu aloitettu, niin sanonpa vielä tämän:

Kiitos Sinulle, että luet blogiani ja seuraat tarinaani. Kokoan nyt ympärilleni niitä, joita voin rakastaa, ja tarvin siihen juuri Sinua. Olit sitten lyhytaikainen kontakti tai pidempiaikainen rinnalla kulkija, arvostan Sinua todella paljon!

Jotain kaunista ja hyvää

Johanna Kurkelalla on upean heleä ja kirkas, kaunissointinen ääni, jonka varmasti kaikki tunnistavat hittikappaleista Rakkauslaulu tai Sun särkyä anna mä en. En kuitenkaan aiemmin ollut tutustunut lähemmin hänen tuotantoonsa.

Blogimaailman kautta tutustumani, Karppisiskoistakin tuttu, Tuulevi postasi minulle Facebookissa, että Kurkelan upouudella levyllä Sudenmorsian olisi kappale minulle: Jotain kaunista ja hyvää.  Sitten kävi myös ilmi, että Kurkelalla olisi konsertti seuraavana päivänä lähistöllä, ja asiat järjestyivät niin että vieläpä pääsin sinne!

Konsertti oli itkettävän koskettava ja jätti onnellisen liikuttuneen olotilan. Kurkela on koonnut kuulaan ja raikkaan äänensä ympärille taitavan ja monipuolisen orkesterin, jonka sointimaailma tempaisi mukaansa maalaillen sielunmaisemia aina Lapin tuntureista sademetsään ja kaikkeen siltä väliltä. "Hittibiisien" sovitukset häikäisivät mahtipontisuudellaan, mutta parhaiten minuun upposivat tiheätunnelmaiset, pelkistetymmät kappaleet ja sovitukset, kuten Kivet kertokaa tai encorena soitetut kappaleet, joiden nimeä en valitettavasti tiedä (jos joku teistä lukijoista oli myös Tapiola-salissa lauantai-iltana ja tietää niiden nimet, niin kertokaa ihmeessä!)

Johannna Kurkela on siitä erikoinen suomalainen laulaja, että hän on toisaalta aivan ylimaallinen tyrmäävän täydellisine äänineen, mutta kuitenkin niin samaistuttavan tavallinen, että hänet on helppo "ottaa vastaan". Spiikeissään hän muunmuassa kertoi siitä, kuinka kiintynyt hän on kiviin ja esitteli lempikiveään. Mieleen tuli, uskaltaisinko itse seisoa tuolla puhumassa jostain kivistä satojen ihmisten edessä? Johanna Kurkelapa uskaltaa ja seuraavassa hetkessä taas laulaa niin että sydän sulaa ja sielu saa ravinnokseen mitä kauneinta eliksiiriä.

Tuulevin minulle omistamaa kappaletta ei esitetty lauantaina. Tästä tuli kuitenkin minulle uusi voimabiisi, jota tulen kuuntelemaan paljon tulevina päivinä ja viikkoina. Miten uskomattomia asioita tapahtuukaan, kun on avoin ja kuuntelee sydäntään. Miten paljon kaunista ja hyvää voikaan elämä antaa.  Kiitos Tuulevi, vielä kerran.

Tuuli tuulee, anna sen hiukset sekoittaa

Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa

Takaa pilven kuu tietä valaisee

Ja tähdet kuiskii ja sinua suojelee

Sinä valitsit oikein, sinä valitsit oikein

Ja taivas sinimusta ja syvä

On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää

On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää.

Yli laakson tuuli tien osoittaa.

Täällä et voi enää kulkea harhaan

Ja taivas sinimusta ja syvä

On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää

On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää.

Tuuli tuulee, anna sen hiukset sekoittaa

Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa.

(Sudenmorsian -levyä voi kuunnella vielä muutaman päivänä ajan ilmaiseksi täällä.)

Sininen hetki Buzioksessa, Brasiliassa. Fiilistelyä tämäkin.

Tähtiä

Kirjoittaessani tätä on lauantai-ilta, istun kotini pimeällä terassilla viltti päälläni. Elokuinen ihana iltapäivä on muuttunut viileähköksi illaksi.  Kuuntelen youtubesta Frank Sinatran kappaletta Fly me to the moon. Tunnen itseni onnelliseksi.

"Kun on tarpeeksi pimeää, voi nähdä tähtiä". Tuota lausetta voi soveltaa monenlaisiin tilanteisiin. Omalla kohdallani "pimeys" on tällä hetkellä epävarmuutta, epätietoa, rohkeuden puutetta tehdä tiettyjä päätöksiä, stressiä joka hajottaa fokusta ja ajaa poukkoiluun ja suorittamiseen.  Mutta ne tähdet, ne pienet valonpilkut, jotka pimeydessä tulevat arvoon arvaamatomaan, niitä tulee tässä:

* lapset: Ajatella, että minulle on annettu juuri nämä  lapset, nämä suurenmoiset pienet ihmiset. Miten paljon hyvää he ovatkaan jo muutamassa vuodessa tuoneet elämääni. Olen niin kiitollinen joka ikisestä hetkestä, jona saan heidät pitää! Miten hyvältä tuntuukaan nähdä heidän leikkivän toistensa ja muiden lasten kanssa.

* vauvat: on ihanaa pitää aivan pientä vauvaa sylissä ja imeä itseensä hänestä lähtevää suunnatonta elämänvoiman säteilyä. Minulla oli tänään jopa kaksinkertainen tilaisuus siihen!

* ystävät: kuinka onnellinen olenkaan kaikista niistä kauan tai vasta vähemmän aikaa elämässäni olevista ihmisistä, jotka haluavat vapaaehtoisesti olla läheisyydessäni! He ovat siinä, jakamassa yhteisiä hetkiä, kokemassa elämää sen eri kanteilta ja antamassa minulle iloa ja syitä elää! Kiitos sinulle, joka tunnistat itsesi tästä, kyllä, se olet juuri sinä!

Toki muitakin valonpilkkuja elämässä ja tässä maailmassa löytyy, mutta kylläpäs ne kirkkaimmat ja kauneimmat tähdet ovat ihmisiä. Maestron sanoin:

In other words, please be true

In other words, I love you

Neliapilan "maaginen voima"

Miksi toiset löytävät neliapiloita ja toiset taas eivät? Onko kasvilla jokin maaginen voima ja ovatko niitä löytävät ihmiset muutenkin muita onnekkaampia?

Pohdin asiaa aiemmin kesällä Kotilääkäri-lehden Ilon hetki -blogissani, kun eräs ystäväni löysi pihaltaan kaksikin onnenapilaa - ja antoi ne minulle.

Vielä on kesää - ja apiloita - jäljellä, joten juttu on ajankohtainen :)

Lue koko tarina: http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/ilon-hetki/ilon-hetki-onnenapilan-taika

Yksisarvinen kiittää

lähde:"Common Sense 2.0: The New American R[̲̅ə̲̅٨̲̅٥̲̅٦̲̅]ution"

Velloessani itsesäälissä ja kirjoittaessani tätä, Facebook-sivulleni ilmestyi yllä oleva kuva. Eräälle ystävälleni oli "tullut sellainen olo että Katja ymmärtää tän" ja hän oli postannut sen seinälleni.

Sanat: juuri oikeat.
Ajoitus: täydellinen.
Seuraukset: kävin saman henkilön kanssa seuraavana päivänä syvällisen keskustelun ja hän auttoi minua vielä lisääkin. Aloin nähdä valoa yhdessä "pattitilanteessa" ja sain tsemppiä ja voimia joilla toimintakykyni palautui.

Tapahtuuko teille joskus asioita, jotka saavat uskomaan, että "sattumaa" ei todellakaan ole. Että kaikella on tarkoituksensa ja että meitä ohjaavat suuremmat voimat. Että enkelit kuiskailevat meille asioita. Ne, jotka kuuntelevat tätä "sisäistä ääntään" tai "intuitiotaan", onnistuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tekevät ja sanovat juuri oikeat teot ja sanat, joita joku toinen sillä hetkellä tarvitsee.

Mikä upea lahja. Kiitos.

In the end

Viimeiset jäähyväiset ystävälleni tässä elämässä on nyt jätetty. Hautajaiset olivat surulliset, mutta samalla todella kauniit. Ihan ystäväni näköiset. Olen varma, että hän oli läsnä siellä, tuulen huminassa, auringon säteissä, ystävien ja läheisten sydämissä. Kaikki hänen kanssaan vietetty aika ja hienot hetket olivat siinä. Ilma oli tulvillaan rakkautta.

Hautajaiset ovat tärkeä rituaali, sillä niissä konkretisoituu se tosiasia, että yksi on poissa joukostamme. On tärkeää saada itkeä yhdessä, mutta myös muistella hyviä hetkiä. Elämä jatkuu meillä, jotka jäämme.

Pappi sanoi jotenkin tähän tapaan: voihan olla niin, että hänen elämänsä oli 43-vuotiaana niin täysi, että siihen ei moni muu yllä vaikka eläisi 90-vuotiaaksi. Hän oli suurenmoinen, lahjakas ja antoi monin tavoin paljon valoa ympärilleen. Ehkä kaikella tällä on jokin suurempi tarkoitus, vaikka nyt onkin päällimmäisenä vain surun ja epäreiluuden tunne siitä, että niin ihana persoona on otettu pois meiltä. Ihminen, jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa monelle.

Olen niin iloinen, että sain olla mukana hänen viimeisissä viikoissaan ja mukana saattamassa häntä viimeiselle matkalle eilen. Olen kiitollinen, että ylipäänsä sain elää hänen kanssaan hetken samanaikaisesti täällä maailmassa. Ainoa, mitä kadun on se, etten hänen eläessään viettänyt enemmän aikaa tämän ihmeellisen olennon kanssa, mistä seuraakin ajatus: kenen muun kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa? Onko joku suurenmoinen ihminen jotenkin vain jäänyt pois elämästäni? Voinko tehdä asialle jotain?Voisinko saada lisää hetkiä jonkun todella tärkeän kanssa, ennen kuin on liian myöhäistä?


Heti tulee mieleen pari, jolle voisin soittaa. Tuleeko sinulle? Elämän pituuteen emme voi loppupeleissä juurikaan vaikuttaa, niin kuin on nyt nähty. Siihen miten ja kenen kanssa puolestaan voimme.

Näihin tunnelmiin, Ilon vuosi vetäytyy parin viikon kesätauolle. Ilon hetkeen varmaankin tulee muutamia postauksia sinä aikana.  Yksi, täysin erilainen tunnelmaltaan, siellä julkaistiinkin juuri eilen. Toivon kaikille lukijoilleni oikein ihanaa kesää, sellaista mitä eletään täysillä ja rakkaiden ihmisten kanssa!

“And in the end, it’s not the years in your life that count. It’s the life in your years.” Abraham Lincoln

Kuva: Nina Dahl, rajaus omani. Otettu hääpäivänäni 7.7.2007, eli tasan viisi vuotta sitten.

Minna-mansikka

Muutama vuosi sitten, kun olimme perustamassa pihaamme, ystäväni Minna toi meille mansikantaimen omalta pihaltaan. Se oli vain yksi ainoa rönsy muovipussissa. "Sen pitäisi olla tosi hyvä kasvamaan olosuhteista riippumatta", hän sanoi.

Kaikenlaista yritystä ja viritystä on pihallamme nähty. Monet niistä ovat jääneet hyviksi yrityksiksi: kaikki omenapuuntaimet on pupu purrut ja ne eksoottisimmat monivuotiset kukat ovat vain hävinneet jonnekin.  Mutta mainittu mansikantaimen on osoittautunut niin sitkeäksi, ettei mitään rajaa. Se on kasvanut jopa kivikossa ja levittänyt rönsyjään nurmikolle. Emme me sitä mitenkään erityisesti edes ole hoitaneet, se vain on kasvanut, olosuhteista riippumatta, aivan kuten Minna sanoi. Makeita mansikoita on syöty joka kesä. Viime kesänä teimme "mansikkaremontin" ja perustimme vähän oikeamman mansikkamaan, jotta saisimme sitä pidettyä vähän paremmin aisoissa.

Tämän vuoden ensimmäiset mansikat ovat juuri kypsyneet.  Tosin hän, jolta se ensimmäinen taimi aikanaan saatiin, poistui keskuudestamme ennen mansikoiden kypsymistä. Ehdin kuitenkin vielä kertoa tämän tarinan hänelle käydessäni hänen luonaan viimeisen kerran,  ja hän hymyili sille. Hän tiesi, että muistaisin hänet aina koittaessani hillitä rönsyilyä ja syödessäni Minna-mansikoita.

<3 RIP Minna <3

Mansikkaeskimofilosofiaa

Minulla ei ole tänä vuonna juhannuskokkoa, mutta minulla on grilli, josta nautin perheeni ja ihastuttavien juhannusvieraideni kanssa.

Emme asu merenrannalla, mutta meillä on lasten uima-allas, jossa pienokaiset saavat pärskiä sydämensä kyllyydestä.

Emme lähde kesämökille, koska se on tuhannen kilometrin päässä, mutta meillä mukava piha, jossa saamme  kaiken lisäksi olla tosi rauhassa, sillä kaikki naapurit lähtevät muualle juhannuksen viettoon.

Huolimatta siitä, kuinka suuri jätskivalikoima kaupassa tai kiskalla on, lapseni valitsevat useimmiten mansikkaeskimon. He rakastavat tätä yksinkertaista, tuttua ja turvallista, hyväksi havaittua ja taatusti iloa tuottavaa klassikkoa. Ja mitä silloin on väliä, kuinka herkullisia mövembicit ja ben&jerrysit siinä vieressä olisivat?

Vaikka voisin valita tänä juhannuksena juhannuskokon, merenrannan tai oman mökin, en usko että ne tekisivät juhannuksestani yhtään onnellisempaa. Olen onnellinen ja kiitollinen, että saan viettää sitä juuri tällaisena ja tässä ja näiden ihmisten kanssa. Tämä on minun mansikkaeskimoni.

Kohta laitan läppärin kiinni ja vetäydyn mansikkaeskimon taakse nauttimaan hetkeksi keskikesän juhlasta. Tee sinäkin niin!

Riemullista jussia - ja palataan!

Liehuvat helmat ja viikko Crocseissa eli terveisiä Tallinnasta!

Jos joku asia tuo suurta iloa niin se on ystävien kanssa vietetty aika.
Viime viikonloppuna sitä riemua olikin tarjolla Tallinnan matkan muodossa. Olimme ns. A-luokan reissulla upeassa  naisporukassa, jota "Veikkolan kakkukerhoksikin" kutsumme.

"Veikkolan kakkukerho" sai alkunsa siitä, kun kuusi toisiamme lähellä asuvaa naista aloimme kutsua toisiamme kylään, ollessamme kaikki samaan aikaan kotona lasten kanssa. Alussa leivoimme kakkuja ja vaihdoimme reseptejä niin kuin Wisteria Lanen naiset konsanaan. Sittemmin olemme alkaneet viettää yhä enemmän aikaa yhdessä ja ystävyyssuhteet ovat lujittuneet. Niiltä tiimoilta siis myös nyt tämä Tallinnan reissu - ja olipahan kyllä hieno reissu!

Yksi tämän blogin teemoista on ollut "Kuukauden vaate" (kerran kuussa yksi harkittu vaateostos). Olin säästellyt toukokuun vaateostosta tätä Tallinnan reissua ja Ülemiste-ostoskeskusta ajatellen, ja niinhän siinä kävi, että mukaan tarttui tällä kertaa useampikin vaatekappale. Tallinnassa vaatteet vain näyttävät jotenkin kivemmilta ja naisellisemmilta kuin vaikkapa Sellossa. No, ei se mitään, tarvitsinkin kipeästi kesävaatteita!

Yksi vaatekappale ansaitsee kuitenkin erityismaininnan,  sillä olenhan puhunut mm täällä liehuvista helmoista, jotka  minulta puuttuvat Carrie Bradshawin tyylistä. Hametta en nytkään tosin onnistunut löytämään, mutta ehkäpä yllä kuvassa oleva toppi liehuu tarpeeksi täyttääkseen kriteerit. Olkoon se siis virallisesti toukokuun vaate.

Testasinkin sitä jo Tallinnan yössä. Hyvin toimi - mutta tuliaisiksi siltä retkeltä sain myös rakot päkiöihini tanssimisesta. Niin pahat ovat rakot, että olen joutunut kulkemaan Crocseissa ainakin koko alkuviikon, sillä missään muissa kengissä en pysty kävelemään irvistämättä! Mutta sanotaanko näin, että tällainen "bilehileen" maine tuntuu vaihteeksi ihan hauskalta, pitkähkön hiljaiselon jälkeen ;)

Tallinnan yöelämän paikoista mainittakoon hinta-laatusuhteeltaan erinomainen ja tunnelmallinen ruokaravintola F-Hoone ja tyylikkään hienostunut coctail-baari Butterfly Lounge. Muut yksityiskohdat jääköön mainitsematta tässä mediassa, sillä kerhomme periaatteeisiin kuuluu myös:

What happens in Kakkukerho, stays in Kakkukerho.

:-D

Upeaa viikkoa jokaiselle!

PS.  Samalla porukalla olimme myös viikkoa aiemmin Naisten kympillä, josta raportoin Ilon hetki -blogissani täällä.

.

Toppi on Vilasta ja varmaankin saatavilla myös Suomen liikkeissä.

Ystävän hääpäivä

Hannerika menee tänään naimisiin.

Ystävystyin Hannerikan kanssa blogiemme kautta. Sen jälkeen, kun hän muutti asumaan lähelle minua, olemme tavanneet useita kertoja. Meistä on tullut todelliset ystävät. On ihmeellistä, miten elämä tuo luoksemme ihmisiä, joiden kanssa tuntee olevansa sielunsisar, samalla aallonpituudella tai miten sen nyt itse kukanenkin ilmaisee. On ihmeellistä, että ylipäänsä satumme elämään samaan aikaan tässä maailmassa, kun sitä oikein rupeaa syvällisesti miettimään, eikös totta?!

Tänään on siis Hannerikan hääpäivä ja olen niin onnellinen hänen puolestaan! Ystävän hääpäivä herkistää mielen ja palauttaa mieleen myös omat häät. Se oli siihen astisen elämäni paras päivä. Kokemuksena sille vetää vertoja vain lasteni syntymät.

Katselinkin juuri hääkuviani läpi ja mieleen tuli paljon muistoja. Kauniita ja kipeitäkin. Jotkut sen päivän ihmisistä eivät ole enää elämässäni. Jotkut heistä vei kuolema, toiset taas elämä, eri suuntaan. Se on haikeaa ja surullistakin, mutta onneksi suurin osa kuvien ihmisistä on kuitenkin edelleen mukana matkalla. Ja matkaan on sen jälkeenkin tarttunut uusia, upeita ystäviä, joista olen hyvin kiitollinen.

Rakas Hannerika: toivon sydämestäni teille onnea tänään ja koko yhteiselle taipaleellenne!  Tämä laulu on pyörinyt päässäni ajatellessani teitä viime viikkoina, olkoon se virtuaalinen häälahjani teille:

"Kaksi niin hehkuvaa

ja kaunista saa

kirkkaana loistaa

Kunpa auringon päivät päällämme ei

päättyisi koskaan"
Johanna Kurkela: Rakkauslaulu

Oma hääkimppuni 070707. Kuva: Nina Dahl

Vappuperinne

En ole mikään vappuihminen. 
Vappuaattona olen mieluiten kotona omalla pihalla ja laitan verhot kiinni illan pimetessä. Minua ei ole vuosiin näkynyt Ullanlinnanmäellä tai muissakaan julkisissa riennoissa.

Mutta:
Kannatan täysillä ihmisten rentoutumista, karnevaalimeininkiä ja keväästä nauttimista! Kukin irrotelkoon ja hullutelkoon tyylillään! Kyllä siitä voi omalla pihallaankin nauttia, ottaa ilon irti krääsästä ja grillailla jotain sopivaa. Tänä vuonna olin kutsunut ystävän, jonka kanssa saunoimme puolitoista tuntia, minkä jälkeen joimme kivennäisvettä. Kuinka mukavaa ja vapauttavaa onkaan kun ei tarvi "pakkojuhlia" vaan saa nauttia kevään juhlasta omalla tyylillään! Vappuaamuna lähdinkin sitten juoksulenkille :)

Vappupäivänä tuli luotua uusi perinne lähistöllä asuvan muutaman lapsiperheen kanssa. Yksi perheistä oli kutsunut muut pihalleen grillailemaan ja meillä oli oikein hauskaa. Kullakin perheistä on kaksi lasta, ja lapsista vanhin on 5v, nuorin 4 viikkoa. Joten meiningin voitte vain kuvitella! Itsekin riehaannuin jopa syömään KAKSI sokerimunkkia!!! :-D

Sovimme jo, että ensi vuonna otetaan sama uusiksi, kenties jonkun toisen pihalla (siis jonkun toisen meidän porukoiden pihalla, ei siis kenen tahansa pahaa-aavistamattoman veikkolalaisen pihalla...) Aivan loistava ajatus, ettei todella tarvi lähteä mihinkään kauemmas vaan voi pitää picnicit kävelymatkan päässä hyvässä seurassa! Lapsetkin kasvavat ja yleinen kaaos helpottuu vuosi vuodelta! Perinne on syntynyt. Hyvät perinteet ovat hyviä.

Näitä F:n tekemiä munkkipalleroita ei voinut vhh:kaan vastustaa :) Hyvä niin, joskus on hyvä "vähän irrotella"!

Niin että iloista kevättä kaikille! Toivoo "anti-vappu-bunny" :-P

Hannerika olohuoneessani

Hannerikan ja hänen miehensä tuoma tulppaanikimppu <3

Bloggailu ei ole mikään erillinen suuren osan vapaa-ajasta kaappaava elämän saareke, vaan siitä voi poikia ihanuuksia ihan "oikeaan elämään":

Laitoin ruoaksi stroganoffia Hiidenuhman nami-reseptillä. Saimme vieraiksemme Hannerikan ja hänen miehensä ja leivoin heille Ilon vuoden sitruunakakkua sekä Kinuskikissan maapähkinämuffinsseista soveltamaani vähähiilihydraattista versiota (postaan oman versioni reseptistä kuvineen pian myös).

Tutustuin Hannerikaan blogimaailmassa. Kommentoin hänen blogiaan ja hän minun. Pian olimme ystäviä Facebookissa ja olemme silloin tällöin käyneet pitkiä chat-keskusteluja. Ilokseni hän muutti vähän aikaa sitten miehensä kanssa lähelle meitä.

Ja tänään näin hänet ensimmäistä kertaa. Siinä hän istui, meidän pöydässämme ja joi teetä muumimukistamme. Silitti koiraamme ja kävi katsomassa lastemme huonetta. Verta ja lihaa. Uskomatonta, mutta samalla niin luonnollista. Ikään kuin niin kuuluisi olla ja olisi voinut jo aiemminkin tapahtua. Hänen miehensä tuntui jotenkin tutulta myös ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita oli todella paljon. Sympaattinen, ihana pariskunta!

Samanhenkiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, niin se vain on. Tavalla tai toisella he löytävät toisensa tässä maailmassa, oli se sitten blogimaailman kautta tai jotenkin muuten. Olen todella iloinen että löysimme toisemme Hannerikan kanssa ja uskon, että tästä tulee pitkä ystävyys :)

Saijazzeilla Jukka Perko sanoi hienosti, että on syytä olla onnellinen jo pelkästään siksi, että satumme kaikki olemaan samaan aikaan elossa - se mahdollistaa juuri tämän hetken tässä ja nyt. Minä olen juuri nyt niin onnellinen ja kiitollinen, että elän tässä hetkessä ja näiden ihmisten kanssa!

Oletko sinä tutustunut blogimaailman kontakteihesi myös livenä? Millaisia kokemuksia ne ovat olleet?

Kaamoksentappomuffinssit

Hurraa, Ilon vuosi ylpeänä esittää! Se on kuulkaa tässä, ensimmäinen ihan oma vähähiilihydraattinen leivontareseptini on nyt valmis julkaistavaksi. Olen sitä kehitellyt viime viikkojen aikana Facebookissa toteuttamani muffinssiäänestyksen pohjalta, jossa parhaiten pärjäsi suklaamuffinssi.

Oli myös mukavaa saada resepti valmiiksi yhden aivan erityisen juhlapäivän alla. Nimesin nämä muffinssit tuon juhlan mukaisesti kaamoksentappomuffinsseiksi. Vein niitä siis tuliaisiksi ystävieni luokse "kaamoksentappojuhliin". Nämä juhlat ovat 20 vuotta vanha perinne, ja ne pidetään aina kevään korvilla antamaan viimeinen isku talvelle ja kaamokselle. Perinteet elävät ja vuosien varrelle on mahtunut monenlaista rituaalia aina säkkituolimäenlaskusta tunteja kestäviin "iskelmälaulumaratoneihin" ja salsatanssikursseihin. Tämän kertaiset juhlat eivät ehkä olleet sieltä villeimmästä päästä, mutta söimme, joimme ja lauloimme silti hyvin. Kaamos pois - tervetuloa kevät! Ja kiitos vielä kerran asianosaisille <3!

Muffinssireseptissä lähdin ensin tavoittelemaan sopivaa rakennetta, mikä löytyikin aika nopeasti. Makua olen säätänyt useaan otteeseen, halusin sen olevan tarpeeksi muttei liian makea ja suklainen. Sitten piti löytää siihen vielä se "jokin" juttu, kokeilin mm. suklaapaloja, mutta mantelirouhe toimii erinomaisesti tuoden myös rakenteeseen hauskan rapsakkuuden.

Kuorrute oli maistajille yllätys, sillä tuonnäköisestä kuorrutteesta odottaisi yleensä jotain supermakeaa. Se onkin vähän suolainen, mutta kivan vaniljainen täydennys suklaaiseen leivonnaiseen.

Toivottavasti tykkäätte! Jos kokeilette, tulkaa ihmeessä kertomaan miten onnistui :)

Kaamoksentappomuffinssit

n. 12 kpl

Ainekset:

1,75 dl Karppisokeria

0,5 tl aitoa vaniljaa

2 tl Canderella stevia-jauhetta

100 g voita

4 munaa

100 g Philadelphia-juustoa

0,5 dl BakePro-leivontaproteiinia

0,5 dl kookosjauhoja

0,5 dl tummaa kaakaojauhetta

2 tl leivinjauhetta

0,5 dl mantelirouhetta

Kuorrute:

200 g  Philadelphia-juustoa

1 tl aitoa vaniljaa

1,5 tl Canderella stevia-jauhetta

Vaiheet:

1. Vatkaa Karppisokeri, vanilja ja stevia voin kanssa vaahdoksi

2. Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten

3. Sekoita joukkoon Philadelphia-juusto

4. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita ne taikinan joukkoon

5. Kääntele lopuksi mukaan mantelirouhe

6. Laita muffinssipellille paperiset vuoat ja annostele taikina vuokiin

7. Paista 175 asteessa 15-20 minuuttia.

8.  Anna muffinssien jäähtyä

9. Sekoita kuorrutteen aineet keskenään ja lusikoi muffinssien päälle

(10. Voit halutessasi vielä koristella muffinssin esim. tuoreella mansikalla)

Sunnuntaina Kuussa kävin

Kuusi äitiä, jokaisella kaksi pientä lasta. No, kahdella vielä masussa jonkin aikaa se toinen, mutta heidätkin lasketaan tässä tarinassa jo kahden lapsen äideiksi :-)

Viime sunnuntaina pääsimme käymään "isolla kirkolla" ilman lapsia, ilman huolen häivää. Tarkoitus oli mennä ensin elokuviin ja sitten Ravintola Kuuhun. Aikatauluhaasteista johtuen jäi kuitenkin väliin se leffa ja hengailimme pari tuntia muuten vain raikkaassa pakkassäässä ja Kiasman kahvilan minttukaakaosta nauttien! Ja höpötellen niitä näitä.

Ravintola Kuun ruoka ei tuottanut pettymystä. Parasta päivässä oli kuitenkin ylivoimaisen mainio seura ja se, että pääsi hetkeksi pois arkisista ajatuksista.

Kiitos Veikkolan kakkukerho - tämä on paras kerho ikinä!

* Veikkolan kakkukerhon aiemmista seikkailuista, ja siitä mikä se edes on, voi lukea täältä.

Ehkä oli vain parempi, että Skumppa oli sunnuntaina kiinni ;-)