keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Syyttäjän supinoita


Tämä on virallisesti kolmas "uuden elämäni" päivä ja täytyy kyllä sanoa, että tunteiden vuoristorataa on mahtunut näihin päiviin.

Yleensä ottaen tunnen oloni helpottuneen vapautuneeksi. Mutta aika ajoin alkaa ahdistaa se, että olen oikeasti yksin ajatusteni kanssa, sillä juuri nyt minulta puuttuu (työ)yhteisö, johon kuulua. Ja saman tien väsyn siitä, että huomaan täyttäväni päiväni erilaisilla "tehtävillä" turhautuneisuuden estämiseksi ja yksinäisyyden peittämiseksi. Ja tuossa väsyneisyyden tilassa korvani herkistyvät kuuntelemaan "yleistä syyttäjää", joka ei ole kukaan muu kuin minä itse.

Vaikka tunnen, että tein oikean ratkaisun ja olen iloinen ja kiitollinen lähipiirini tuesta, tuo "yleinen syyttäjä" ottaa minut välillä valtaansa ja alkaa kuiskia. Se kuiskii, että saisin hävetä kun edelleen ostin kaupasta Ben&Jerry -jätskiä ja että minunhan pitäisi ostaa vain halvinta vaniljaa koska olen työtön. Tuo syyttäjä yrittää estää kaikenlaisen rennon suhtautumisen tilanteeseen ja supattaa koko ajan, mikä olisi järkevää. Se ilmoittaa jäätävästi, että minun pitäisi edes kiillottaa kotini nyt puhtaaksi kun en kerran  muuten  "tee mitään". Se myös ovelasti vetoaa tunteisiini lasteni hyvinvoinnin kautta ja koittaa saada minut tuntemaan oloni syylliseksi, kun vien heidät päivähoitoon voidakseni keskittyä mm. työnhakuun.

On kamalaa kuunnella tuollaista syyttäjää. Se saa minut lamaantumaan ja tuntemaan itseni huonoksi ja arvottomaksi. Se estää luovuuden ja kaikenlaisen järkevän toiminnan, vaikka yrittää muuta väittää. Ja mikä pahinta tai parasta, tuo syyttäjä olen minä itse. Pahinta siksi, että en voi sälyttää siitä vastuuta kenellekään muulle. Parasta juuri samasta syystä - se olen minä, ja itseeni voin sentään vaikuttaa!

Yllä olevassa, Rio de Janeiron kasvitieteellisessä puutarhassa otetussa kuvassa olemme minä ja lapseni kulkemassa valoisalla polulla.  Olen siinä rakkaimpieni kanssa. Ympärillä on rauha ja lämpö ja suuret, ikiaikaiset puut. Kaikki on kohdallaan. Tuossa kuvassa olemme myös tässä hetkessä, menossa yhdessä polulla kohti tuntematonta. Emme tarkkaan tiedä, mihin se polku vie, mutta se polku on kaunis ja mikä tärkeintä, olemme sillä yhdessä. Ei ole mitään hätää. Äiti on tässä ja kaikki on hyvin.

Koetan tänään pitää tämän kuvan mielessäni saadakseni "syyttäjän" vaikenemaan. Tänään on tärkeä päivä muunmuassa siksi, että olen menossa yhteen työhaastatteluun. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on tärkeä. Sillä meillä on oikeasti vain tämä päivä. Enää yhtään päivää ei kannata antaa "yleisen syyttäjän" vietäväksi!


perjantai 26. lokakuuta 2012

Työttömänä ja kiireisempi kuin koskaan!

Olen nyt työtön. Ei uskoisi:

Lauantaina ja sunnuntaina...
olen menossa Non violent communication (NVC) -koulutukseen koko päiväksi. Odotan mielenkiinnolla tätä ensimmäistä osaa koulutussarjasta, jonka jälkeen minusta tulee "kirahvikuuntelija".   NVC on menetelmä, joka opettaa meitä ottamaan vastuun tunteistamme. Sitä voi käyttää ihan kaikessa viestinnässä, aina arkisista perhetilanteista rauhanneuvotteluihin ja myyntineuvotteluista sellaisiin tilanteisiin, joissa ollaan väkivallan uhan alla.

Vaikka syytämme omista tunteistamme usein muita ihmisiä tai tapahtumia, meidän tunteitamme säätelevät tarpeemme eivätkä muut ihmiset. Jos jokin tarpeemme tyydyttyy, tunnemme miellyttäviä tunteita, ja jos jokin tarpeemme on tyydyttämättä, tunnemme epämiellyttäviä tunteita. Tämän oivaltaa käytännössä ehkä tehokkaimmin, kun tiedostaa, että sama ärsyke, sama tekemämme havainto herättää meissä eri päivänä erilaisen tunteen. 

Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee olemaan hyötyä mitä ikinä sitten tulenkin tekemään! Jos ei muuten niin itseni ymmärtämisessä, mistä oikeastaan lähtee mahdollisuus menestyä missä tahansa muussakin asiassa. Tulen varmasti raportoimaan tästä  -pysy kuulolla!

Ensi viikolla...
alan kirjoittaa artikkelia syömishäiriöstä. Koko idea sai alkunsa yhdestä kommentista, jonka sain yhteen tämän blogin postauksista - kiitos Taina! Olen innoissani siitä, sillä siitä on tulossa toistaiseksi laajin ja haastavin artikkelini.
Minulla on myös yksi työhaastattelu tiedossa.

Sitä seuraavalla viikolla...
olen menossa kurssille, joka saattaa olla seuraavan huikean ison askeleeni alkusoitto. Haastattelu kurssille oli viime viikolla ja olen juuri saanut tietää päässeeni sille!

Joten...
en todellakaan ole jäämässä "lepäämään laakereilleni". Enkä sellaista edes haluaisi - olen täynnä virtaa, jota haluan käyttää unelmieni toteuttamiseen!

Tänne blogiini ei nyt välttämättä pariin päivään tule veret seisauttavia - tai muitakaan, hehe - postauksia, johtuen siitä etten yksinkertaisesti ehdi kaikkien kiireideni lomassa. Ensi viikolla sitten taas, varmaankin. Sillä välin, käy ihmeessä tutustumassa Ilon hetki -blogini viimeisimpiin postauksiin Ellien puolella. Siellä on asiaa muunmuassa nenäkannusta, acai-marjasta, imuroinnista ja unelmakropasta.

Hyvää ja levollista viikonloppua juuri sinulle! 

Juuri kukkaan puhjennut Palava rakkaus

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Liekeissä

Huomenna on viimeinen työpäiväni. Tunnelmani on loistava ja paranee vain hetki hetkeltä. On voimakas tunne, että näin juuri tämän pitää ollakin. Olen erittäin toiveikas tulevasta. Minulla on monia ikkunoita ja ovia raollaan. Yksi niistä on aivan erityisen haastava, innoittava ja hykerryttävän kutsuva. Se saa minut itkemään ja nauramaan. Se saa minut unelmoimaan. Se saa minut syttymään.

Sain työpariltani ja samalla koko tiimiltä kimpullisen punaisia ruusuja ja pullon aitoa rosé-shampanjaa. Tuli hyvä fiilis, sellainen että on arvostettu. Vai mitä sanotte, eikö tulekin vaikutelma, että olen tehnyt ainakin jotain oikein:


Punaiset ruusut viestivät rakkautta. Rakkaus onkin se, mitä juuri nyt tunnen. Kaikki ahdistus on poissa, tunnen yksinomaan hyviä tunteita, kun ajattelen kuutta vuottani pian ex-työnantajani palveluksessa.  Työtovereitani jään kaipaamaan - he ovat aivan huipputyyppejä niin kuin tämä ruusu-elekin osoittaa. Olen syvästi kiitollinen, kaikesta. Ne ihmiset, ne vuodet, ne työt, kaikki ne ovat opettaneet minulle tärkeitä asioita ja, ennen kaikkea, tuoneet minut siihen missä olen nyt.

Ja nyt olen liekeissä.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Voimalause, joka päätyi lehteen

Ilon hetki -blogin nosto Kotilääkäri -lehdessä 10/2012
Noin vuosi sitten tsemppasimme erään työtoverini kanssa toisiamme jaksamaan ja olemaan itsellemme vähän armollisempia. Suorituskeskeisessä ympäristössä helposti tulee tunne, että mikään ei koskaan riitä. Työskenteleminen yrityksessä, jossa mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, vaatii mieletöntä sopeutumista ja oman osaamattomuuden tunteen sietokykyä. Erityisesti me entiset kiltit "kympin" tytöt ja nykyiset "täydelliset uraohjus-äitiyhdistelmät" olemme liiankin hyviä siinä, että yritämme tehdä kaiken ja vielä enemmänkin.

Mutta joskus sekään ei vain riitä,  kun ympärillä kaikki on yhtä hullunmyllyä ja muuttunutta prosessia, ja silloin tulee ahdistus.  Kehitimmekin työtoverini kanssa voimalause-"mantran", jota muistutimme aina tarpeen tullen toisillemme:

"Näissä olosuhteissa, näillä resursseilla, näillä kyvillä, taidoilla ja ymmärryksellä, teen parhaani. Ja se riittää".

Ja nyt tuo voimalauseeemme päätyi lehteen Ilon hetki -blogini "pilleri-postauksen" kautta. Vau!

Tsemppiä myös sinulle, lukijani, joka huomenna taas menet sorvin ääreen tai vaikkapa jäät kotiin hoitamaan lapsia! Muista, että voit vain tehdä parhaasi. Ja se riittää.

PS. Kuvassa näkyvässä nostossa on yksi pieni virhe. Bongaatko sen?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ensi vierailu työkkärissä silkkaa hymyä

Perjantaina kävin ensimmäistä kertaa (lähes ikinä) työvoimatoimistossa. Olin todella yllätttynyt: miten loistavaa ja iloista palvelua sainkaan! Toivottavasti kaikkia työnhakijoita kohdellaan yhtä hyvin!

Jo sinne meneminen oli jännittävä seikkailu, sillä jotenkin en vain löytänyt perille. Minulla kun ei ole älypuhelinta, eikä siihen saatavia hienoja kartta- yms. sovelluksia käytettävissäni kaiken aikaa ja navigaattorikaan ei nyt toiminut. En silti mennyt paniikkiin, olihan minulla kuitenkin puhelin, jolla soitin TE-keskuksen palvelunumeroon, jossa neuvokas virkailija katsoi kartasta paikan ja neuvoi minut perille. Oikeen kiva!

Perillä minua pikkuisen jännitti uusi, outo tilanne. Katselin ympärilleni: maahanmuuttajaperhe, yksi IT-ammattilainen (päättelin hupparistaan, jossa oli tietyn laitevalmistajan nimi), pari nuorta naista selailemassa kurssiesitteitä. Olin aiemmin ilmoittautunut työnhakijaksi netin kautta, minkä jälkeen minun oli määrä 10 päivän sisällä käydä henkilökohtaisesti työvoimatoimistossa. En oikein tarkkaan tiennyt, miksi ja mitä odottaa tältä tapaamiselta.

Onnekseni minulle sattui virkailijaksi mitä iloisin ihminen! Hänen olemuksensa huokui huumoria ja positiivisuutta ja samalla hän hoiti asioita reippaasti ja - näin minusta vaikutti - oikeasti kiinnostuen siitä, mitä oli tekemässä. Hänen ilonsa tarttui minuunkin ja rentouduin ja selitin innoissani ideoistani ja suunnitelmistani - minkä seurauksena hän kirjoitti järjestelmään suosituksensa hakemani työvoimapoliittisen koulutuksen haastattelua varten. "Minulla on katsos valtaa", hän sanoi silmää iskien ja hymyili leveästi.


Täytyy sanoa, että siinä on ihminen paikallaan! Toivottavasti yhtä iloista palvelua saavat kaikki työkkärissä asioivat, etenkin ne, joiden mieli on maassa yt-neuvottelujen tai irtisanomisten jäljiltä. Tällä asenteella on varmasti mahdollista saada ihmisistä se paras mahdollinen irti vaikeassakin tilanteessa. Tuollainen aito ilo ei voi olla tarttumatta ja antamatta toivoa ihmiselle!


Lähtiessäni kiitin häntä lämpimästi. Toivottavasti hän myös lukisi tämän kirjoituksen, ja vastaanottaisi virtuaalisen kukan, tunnustuksena erinomaisesta asiakaspalvelusta ja loistavasta positiivisesta otteesta!

Minua harmittaa vain yksi asia. En tullut painaneeksi mieleeni hänen nimeään.

Tässä kukkanen sinulle, sinä iloinen Espoon TE-toimiston virkailija!

torstai 18. lokakuuta 2012

Mistä sinä tiedät (että tulee muka niin tiukkaa)?

Tapahtui viime viikonloppuna:

Olimme ruokapöydässä ja 4-vuotias tyttäreni Seela veteli talouspaperirullaa niin, että sitä oli pöydällä jo metritolkulla. Eihän noin muutenkaan saa tehdä, mutta miettiessäni täällä raportoimiani, tulevia taloudellisia haasteita, tytön käytös herätti minussa ärsyttävän halun kommentoida:

"Meidän täytyy olla nyt säästäväisiä, eikä talouspaperia saa tuolla tavalla tuhlailla"

Pöydässä levisi hiljaisuus, kun kaikki pohtivat äidin sanoja. Sitten 2-vuotias Sofia puki sen sanoiksi:

"Äiti mistä sinä tiedät?"

Nauroimme kaikki Sofian hassuille sanoille, mutta todellisuudessa 2-vuotias osui naulan kantaan ja esitti erittäin hyvän kysymyksen.



Tapauksen jälkeen olen pohtinut omaa asennettani tähän tilanteeseen ja nimenomaan sen taloudelliseen puoleen.

Ikään kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, että a) tulen olemaan työtön ja tuloton ja b) taloutemme menee huonompaan suuntaan. Olen tehnyt noita sinänsä järkeviä valmisteluja, mistä kerroin aiemmassa postauksessa, ja käyttänyt rahaa mahdollisimman vähän. Olen miettinyt, millä ostaisin autoon bensat ja laskeskellut kaupassa ostosten kokonaissummaa ja jännittänyt, riittääkö niihin varaamani summa. Mieleni on vallannut ainakin osittain pelko ja huoli tulevaisuudesta.

Vaikka todellisuudessa, enhän vielä edes ole työtön. Vaikka todellisuudessa, melkein kaikki laskeskelevat joskus rahojaan ennen palkkapäivää, saadakseen ne riittämään.  Vaikka todellisuudessa, enhän edes tiedä, tuleeko meillä olemaan niin tiukkaa, kuin olen mielessäni maalaillut.

Siinä on vain semmoinen juttu, että jos ajattelen meillä olevan tiukkaa, meillä todennäköisesti tulee olemaan tiukkaa. Ja mikä pahinta, näen "tiukkuutta" sielläkin, missä sitä ei edes todellisuudessa ole. Pelkään jo etukäteen sellaista, mitä ei välttämättä tapahdu. Maalailen kauhukuvia, kuinka laskuja ei enää pysty maksamaan, visat on tapissa eikä rahat riitä ruokaan.

Voisinko muuttaa tämän ajatuksen vähän positiivisemmaksi, jotten alkaisi itse ihan turhaan toteuttaa synkimpiä visioitani?

Voisin. Teinkin jo. Hylkäsin negatiiviset mielikuvat, koska ne ovat tällä hetkellä ainoastaan minun omassa päässäni. Sen sijaan ajattelen tulevaisuutta ilolla myös toimeentulon näkökulmasta: mietin sitä hetkeä, kun voimme toteuttaa sisustussuunnitelmamme. Ajattelen joulua, joka tulee olemaan yltäkylläinen perhejuhla ja täynnä lasten riemua sekä yhdessä oloa rakkaitten kanssa. Ajattelen ensi kesää ja sinne unelmoituja reissuja. Ajattelen, miltä tuntuu kun unelmatyöni löytyy.

Ja mitä mitä, erilaisia mahdollisuuksia suorastaan sataa minulle facebookista, kavereilta, lehdistä. On työpaikkoja, koulutuksia, tilaisuuksia, verkostoitumista. Tai siis ei sada, vaan huomaan ne, koska viritin itseni negatiivisuuden sijaan positiivisuuteen. Toki kaikkiin niihin täytyy nähdä itsekin vaivaa ja miettiä, mikä niistä on se minun juttuni. Ja ennen kaikkea, ottaa ne vastaan! Mutta, vastaus Sofian kysymykseen:

"Ei, eipä äiti tiedäkään sitä. Äiti vain kuvitteli pahinta. Mutta ei silti levitellä talouspaperia pöydälle jookos!"



PS. Sivullani on uusi banneri, kiitos Hannerika  :)

lauantai 13. lokakuuta 2012

Tykkää, niin sinusta tykätään


Yksi maailmankaikkeuden merkityksellisimmistä periaatteista on vastavuoroisuus: "Mitä annat, sitä saat". Sen toteutumista voi katsella mitä jännimmissä asiayhteyksissä, mutta kaikkein opettavaisinta on tarkkailla itseään. Se, mitä annan itsestäni, olipa se sitten tunne kuten ystävällisyys tai ärtymys, palaa luokseni ennen pitkää. Jos sanon ikävästi jollekin, joku toinen sanoo aivan varmasti minulle kohta yhtä ikävästi. Jos annan rahaa hyväntekeväisyyteen, se sama summa palautuu minulle ennen pitkää. Jenny kirjoitti kesällä blogissaan tarinoita elävästä elämästä, miten tehdessään hyvän palveluksen jollekin, sai sen takaisin jolta kulta muulta. Hyvä kiertää. "Jos haluu saada on pakko antaa", kuului jokin 90-luvun hitti-renkutuksista. "Kaikki mitä tahdotte toistenne tekevän teille, tehkää se myös heille", sanotaan Raamatussa.

Huomasin hassun seikan Facebookissa. Nimittäin sen, että Ilon vuosi -sivuni tykkääjieni määrä oli täsmälleen sama, kuin niiden sivujen joita olen itse Facebookissa tykännyt! Tajutessani tämän, kylmät väreet menivät lävitseni ja päätin testimielessä tykätä vähän lisää sellaisia sivuja, jotka ovat minulle mieleen. Osoittaakseni kannatusta näille sivuille. Ja eikös vain, saman tien suurin piirtein sama määrä uusia tykkääjiä ilmaantui pian omallekin sivulleni. Mitä annat, sitä saat! Uskottava se on!

Jotenka, jos siis haluan vieläkin lisää tykkääjiä, onko asia toteutettavissa helposti vain tykkäämällä, tykkäämällä ja tykkäämällä mitä tahansa sivuja?

En usko, sillä nämä lait tuntuvat toteutuvan vain rakkauden  kautta. Jos tykkään vain siksi, että saisin itse lisää tykkääjiä, periaate ei toimi. Minun täytyy oikeasti tykätä, jotta minusta tykättäisiin. 

Mitä sinä haluaisit saada? Rahaa? Rakkautta? Suukkoja? Kukkia? Voisitko kuvitella antavasi sitä muille? Aloita jo tänään, ehkä se toimii sinullakin. Mutta muista rakkaus. Siitä täytyy ihan oikeasti tykätä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Banaani-kaneli-muffinssit




Monipuolisesti hyvinvoinnista bloggaava ja facebookkaava Minna julkaisi aamulla banaani-kanelimuffinssireseptin. Huomasin, että kaikki reseptin aineet löytyivät kaapistani ja ajattelin, että kokeillaanpas. Koko viikko on mennyt flunssan kourissa ja mielialaa on hyvä vähän kohentaa. Flunssassa ei pääse lenkille, mutta leipoa voi melkein aina! Ja saivat pienet tytötkin (2 ja n 4 v) pikku ohjelmanumeron tylsiin sairastelupäiviin. Postaan sen teillekin siinä muodossaan kuin sen itse toteutin - samalla pitkästä aikaa vähän leivontajuttua. Kiitos reseptistä Minna!

Taikina:

0,75 dl kookosjauhoa
1/4 tl leivinjauhetta
1/4 tl (ruusu)suolaa
4 munaa
 n. 1 dl kookosmaitoa
1 banaani muusattuna

Reseptistä ei käynyt oikein kunnolla ilmi, pitikö kourrutus laittaa ennen vai jälkeen paiston ja päädyin olettamaan, että jälkeen.
Sekoitin kaikki taikinaainekset huolella keskenään, en käyttänyt vatkainta. Laitoin taikinan muffinssivuokiin (10 kpl normaalinkokoisia) ja sitten uuniin 200 asteeseen 18 minuutiksi.

Sillä aikaa valmistin kuorrutteen:

1 tl kanelia - tätä taisi lipsahtaa vähän enemmänkin...
puolikas banaani muussattuna
2 tl kookosöljyä (sulatettu)
1 tl muscovado-sokeria

Sekoitin aineet keskenään tahnaksi ja kuorrutin sillä jäähtyneet, valmiit muffinssit.

Lopputuloksessa maistui päällimmäisenä kookos ja kaneli sekä banaani mukavasti pehmeänä taustamakuna. Lasten makuun saisi ehkä olla hiukkasen makeampi, ehkä taikinaan vähän steviaa voisi toimia. Mutta lapsetkin pitivät toki taikinasta, heh. Onko tämä nyt sitten "puhdasopillinen vähähiilihydraattinen resepti" kun siinä on sitä banaania ja teelusikallinen sokeria? En tiedä - hyvää joka tapauksessa ja suosittelen kaikille banaanin, kookoksen ja kanelin ystäville!

Hyvää viikonloppua!


torstai 11. lokakuuta 2012

Jalat maan päälle

Nyt ei sitten vähään aikaan matkustella - onneksi voi kuitenkin elää uudelleen aiemmat matkat kuvien välityksellä!



Nyt kun olen hehkutellut hyvää fiilistäni irtisanotumiseni jälkeen, onkin aika palata maan päälle.

Elämäni tulee muuttumaan parin viikon kuluttua melko radikaalisti ihan arkisisssa asioissa. Tässä muutama esimerkki, missä muutos näkyy. En nimittäin oleta, että löytäisin unelmatyöni parissa viikossa. Siksi valmistaudun elämään ainakin hetken aikaa työttömänä.


ENNEN:
Kun sairastuin, voin käyttää Diacorin palveluja työnantajan piikkiin. Netistä vaan ajanvaraus ja kaikki palvelut olivat käytössä täsmällisesti. Meillä oli poikkeuksellisen laaja työterveyshuolto kattaen mm. erikoislääkärit ja fysioterapian.

KOHTA:
Sairastuessani menen terveyskeskukseen ja jonotan kenties monta tuntia. Erikoislääkärille pääsy voi kestää viikkoja tai kenties kuukausia. Puhelinpalvelun ajat on tarkistettava huolellisesti ja oltava k-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-n-e-n.



ENNEN:
Netti- ja puhelinliittymät kuuluivat niin ikään työnantajan etuihin. En ole vuosiin edes tiennyt, kuinka paljon on esimerkiksi puhelinlaskuni. Ei ole tarvinnut.

KOHTA:
Itse asiassa jo nyt: on aika selvittää mistä saa edullisimmat ja toimivimmat netti- ja puhelinliittymät. Vinkkejä?



ENNEN:
Ei huolta siitä, miten saada rahat riittämään perustarpeisiin kuten ruokaan, lasten tarpeisiin ja myös omiin tärkeisiin ja joskus vähän vähemmänkin tärkeisiin menoihin. Kahden kohtalaisen hyvätuloisen aikuisen palkka on riittänyt mainiosti elintasoomme. Yllättävät rahareiät kuten ilmastointiremontti eivät  ole hetkauttaneet taloustasapainoa kovin pitkäksi aikaa.

KOHTA:
Tai nyt jo: pankin kanssa on tehty muutama järjestely, jotta rahatilanne ei menisi heti liian tiukalle.  Ruokamenojen pienennys on aloitettava ja lastenkin tarpeet harkittava tarkasti. Onko pakko aina ostaa kotimaisia tomaatteja? Lasten talvivaatehankinnoissa tsekataan ensin voisiko niitä saada jostain käytettyinä. Siirrämme aiottua sisustusprojektia kunnes tilanne taas tasoittuu. Mitään matkoja ei suunnitella ainakaan hetkeen. En voikaan hemmotella itseäni kasvohoidoilla enää niin usein. Lehtitilaukset perutaan. Jos esimerkiksi pesukone hajoaa, on kenties turvauduttava kalliiseen kulutusluottoon.



ENNEN:
Kirjoitushommia kuten blogejani ja lehtijuttuja tein toki tosissani mutta iloisena harrastuksena. Niistä tulleet pienet tienestit olivat mukava pieni lisä.

KOHTA:
Ainoat näköpiirissä olevat tulonlähteeni ovat kirjoitustöiden varassa. Se luo niihinkin uudenlaisen paineen. Säilyykö luovuus paineen alla?



ENNEN:
Vaikka en pitänyt työssäni siitä, mitä tein, viihdyin kuitenkin työpaikan ihmisten ja asiakkaideni parissa. Sain joka päivä tavata tuttuja ihmisiä ja jakaa heidän kanssaan asioitani. Olin osa yhteisöä, mikä on tärkeää jokaiselle, mutta erityisesti sosiaaliselle tyypille kuten minä.

KOHTA:
En menekään aamulla töihin, enkä välttämättä tapaa päivän aikana muita kuin perheeni jäseniä. He ovat toki elämäni tärkeimmät ihmiset, mutta eivät riitä kattamaan kaikkia sosiaalisia tarpeitani. Minun täytyy järjestää tekemistä kodin ulkopuolella, jotta nämä tarpeet täyttyisivät.



ENNEN:
Työpäivän jälkeen halusin aina pian kotiin lasteni luo, harvoin menin minnekään töiden jälkeen. En halunnut mitään harrastuksia tai muita säännöllisiä menoja kodin ulkopuolelle.

KOHTA:
Jotta seinät eivät kaatuisi päälleni, minun on järjestettävä säännöllistä toimintaa kodin ulkopuolella. Haasteena on kuitenkin, että se ei saisi maksaa kovin paljon.



Huhhuh. "Prinsessapäivät" ovat kohdallani ainakin tältä erää ohi. Unelmointi ja sydämensä kuuntelu on toki henkisesti vapauttavaa, mutta sillä on vähemmän henkevät seurauksensa. On opeteltava elämään toisella tavalla ja se vaatii työtä - ja lisää henkistä kasvua. Silti en edes väitä että edessä olisi kurjuus ja köyhyys. Sellaista en ole joutunut koskaan kokemaan ja tiedän, yllä olevat toimenpiteet ovat vielä lastenleikkiä sen rinnalla, minkälaista on niillä, jotka ovat todella tiukoilla - eivätkä edes omasta valinnastaan kuten itse olen tilanteeseeni tullut.

Mutta, olen silti tyytyväinen ratkaisuuni ja täynnä tarmoa. Vapaus on silti päällimmäinen tunne. Uusi elämä, täältä tullaan, olen valmis! Otan vastaan kaiken tuon ja haluan oppia!

Aurinkoa kaikkien päivään!


PS. Kuin tilauksesta tälle postaukselle, eräs ystäväni on hiljattain perustanut Maan päällä -blogin.  Siellä fiilistellään kaikesta kiinnostavasta maan päällä sanoin ja kuvin, mm. mindfulness -tekniikoita käyttäen. Käypä tutustumassa!


tiistai 9. lokakuuta 2012

Miltä se nyt tuntuu hypätä?

Noin viikko on kulunut siitä, kun tein tärkeän päätöksen ja irtisanoutumiseni tuli voimaan. Hyppy tuntemattomaan oli tehty.

Miltä se sitten tuntuu?

Ensinnäkin olen yllättynyt päätökseni saamasta positiivisesta palautteesta. Kukaan ei ole sanonut suoraan "ettäs kehtaat hullu nainen", vaan ainoastaan olen saanut onnitteluja rohkeudesta.  Toki tunteet ovat pinnassa lähipiirissä, varsinkin työpaikalla. Mutta moni on tullut myös avautumaan omasta tilanteestaan eri tavalla kuin ennen. Avoimuus lisää avoimuutta. Niin se on.

Päällimmäinen tunne on kyllä vapaus ja keveys. Saan nyt oikeasti uuden mahdollisuuden miettiä mikä minusta tulee. Kuka ja millainen haluan olla? Minun ei tarvi miellyttää tällä hetkellä työnantajaani eikä yrittää olla jotain mitä en ole. Ei tarvi teeskennellä olevansa kiinnostunut jostain mistä ei oikeasti ole. Ei tarvitse pidätellä itkua tuotekoulutuksissa, joissa kaikki muut ovat super-innostuneita, paitsi minä. Ei tarvi yrittää väkisin kuulua johonkin, mihin ei tunne kuuluvansa. Sitä vastoin voin vapaasti unelmoida, luoda itseni uudestaan. Voin miettiä mistä asioista innostun, mikä on oikeasti se minun juttuni. Ihmiset, luovuus, vaikuttaminen. Oman arvomaailmani esille tuonti kaikessa mitä teen. Ilo, onnellisuus, innostus. Siitä olen tehty - ja nyt vain haen muotoa sille, mitä alan tehdä.


Yllä oleva lause kuvaa mielestäni hyvin oman tilanteeni vapautta, mutta myös vastuuta. Minä - ja vain minä - päätän, mikä minusta tulee.

Olen käynyt, totta kai, monia hyviä keskusteluja eri ihmisten kanssa ja saanut hyvää sparrausta ja neuvoja tilanteeseeni. Olen kiitollinen kaikista niistä, sillä ne auttavat hahmottamaan tilannetta ja mahdollisuuksia.  Kuitenkin loppupeleissä on niin, että minä päätän, mitä teen. Kukaan näistä ihanista ihmisistä ei päätä puolestani, ei kanna vastuuta. Eivätkä he välttämättä edes seiso rinnallani enää sitten, kun alkaa tapahtua. Ajattelen jotenkin niin, että kaikilla kohtaamillani henkilöillä on oma tarkoituksensa minulle, ja se on arvokas, oli se sitten lyhyt- tai pidempikestoista. Ehkä tarvitsin sitä yhtä puhelinkeskustelua rohkaisuksi juuri H-hetkellä. Ehkä se yksi lounastapaaminen antoi tietoisuuteeni potentiaalisen uuden työnantajan nimen. Ja vaikka noista kohtaamisista ei jatkossa olisikaan enää sen enempää "hyötyä", ne ovat tehneet tehtävänsä ja vieneet minua eteen päin. Vaikka nämä ihmiset katoaisivatkin saman tien, olen heille kiitollinen.

Tietysti ne, jotka seisovat rinnallani, ovat kaikkein tärkeimmät. Perhe ja lähimmät ystävät. Mieheni, joka tavallaan on hyppäämässä kanssani ja sopeuttaa omaa elämäänsä uuteen tilanteeseen. Olen kuullut monen elämänmuutksen tyssäävän siihen, ettei toinen puolisko tue riittävästi tai pelkää esimerkiksi taloudellisia seurauksia. Se on surullista, mutta inhimillistä. Tiedän, etten itsekään olisi uskaltanut tehdä tätä ratkaisua ilman mieheni tukea ja rakkautta - ja olen syvästi kiitollinen hänelle siitä!

Tärkeä viesti Buzioksen rantakalliossa: "Amar"=rakastaa


Tärkein minua ohjaava voima tällä hetkellä onkin rakkaus. Tiedän, että kun näen haluamani työn tai mahdollisuuden, rakastan sitä. En halua enää koskaan tehdä mitään, mitä en rakasta, tai mikä ei johtaisi minua rakkauteni kohteen lähelle. Jos ympärilleni ilmaantuu ihmisiä  tai asioita, joita en rakasta tai jotka eivät rakasta minua, kävelen pois. Sitä vastoin seuraan sinne ja niiden ihmisten luo, mistä saan iloa ja lisää rakkautta.

En ole koskaan ennen luottanut yhtä paljon tunteisiini, kuin luotan nyt. Kuuntelen sydäntäni. Sillä: miksi ihmeessä sydän ohjaisi minua harhaan? Sehän on ytimeni, kaikkeni. Olen alkanut kuulla ja kuunnella sydämeni ääntä. Mitä enemmän siihen luotan, sitä enemmän se minulle kertoo.

Tulihan syvällistä. Seuraavalla kerralla sitten kenties enemmän käytännön asioita. Ne ovatkin sitten kokonaan toinen stoori! Mutta kun on nyt tunteilu aloitettu, niin sanonpa vielä tämän:

Kiitos Sinulle, että luet blogiani ja seuraat tarinaani. Kokoan nyt ympärilleni niitä, joita voin rakastaa, ja tarvin siihen juuri Sinua. Olit sitten lyhytaikainen kontakti tai pidempiaikainen rinnalla kulkija, arvostan Sinua todella paljon!



sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Jotain kaunista ja hyvää

Johanna Kurkelalla on upean heleä ja kirkas, kaunissointinen ääni, jonka varmasti kaikki tunnistavat hittikappaleista Rakkauslaulu tai Sun särkyä anna mä en. En kuitenkaan aiemmin ollut tutustunut lähemmin hänen tuotantoonsa.

Blogimaailman kautta tutustumani, Karppisiskoistakin tuttu, Tuulevi postasi minulle Facebookissa, että Kurkelan upouudella levyllä Sudenmorsian olisi kappale minulle: Jotain kaunista ja hyvää.  Sitten kävi myös ilmi, että Kurkelalla olisi konsertti seuraavana päivänä lähistöllä, ja asiat järjestyivät niin että vieläpä pääsin sinne!

Konsertti oli itkettävän koskettava ja jätti onnellisen liikuttuneen olotilan. Kurkela on koonnut kuulaan ja raikkaan äänensä ympärille taitavan ja monipuolisen orkesterin, jonka sointimaailma tempaisi mukaansa maalaillen sielunmaisemia aina Lapin tuntureista sademetsään ja kaikkeen siltä väliltä. "Hittibiisien" sovitukset häikäisivät mahtipontisuudellaan, mutta parhaiten minuun upposivat tiheätunnelmaiset, pelkistetymmät kappaleet ja sovitukset, kuten Kivet kertokaa tai encorena soitetut kappaleet, joiden nimeä en valitettavasti tiedä (jos joku teistä lukijoista oli myös Tapiola-salissa lauantai-iltana ja tietää niiden nimet, niin kertokaa ihmeessä!)

Johannna Kurkela on siitä erikoinen suomalainen laulaja, että hän on toisaalta aivan ylimaallinen tyrmäävän täydellisine äänineen, mutta kuitenkin niin samaistuttavan tavallinen, että hänet on helppo "ottaa vastaan". Spiikeissään hän muunmuassa kertoi siitä, kuinka kiintynyt hän on kiviin ja esitteli lempikiveään. Mieleen tuli, uskaltaisinko itse seisoa tuolla puhumassa jostain kivistä satojen ihmisten edessä? Johanna Kurkelapa uskaltaa ja seuraavassa hetkessä taas laulaa niin että sydän sulaa ja sielu saa ravinnokseen mitä kauneinta eliksiiriä.

Tuulevin minulle omistamaa kappaletta ei esitetty lauantaina. Tästä tuli kuitenkin minulle uusi voimabiisi, jota tulen kuuntelemaan paljon tulevina päivinä ja viikkoina. Miten uskomattomia asioita tapahtuukaan, kun on avoin ja kuuntelee sydäntään. Miten paljon kaunista ja hyvää voikaan elämä antaa.  Kiitos Tuulevi, vielä kerran.

Tuuli tuulee, anna sen hiukset sekoittaa
Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa
Takaa pilven kuu tietä valaisee
Ja tähdet kuiskii ja sinua suojelee
Sinä valitsit oikein, sinä valitsit oikein
Ja taivas sinimusta ja syvä
On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää
On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää.

Yli laakson tuuli tien osoittaa.
Täällä et voi enää kulkea harhaan
Ja taivas sinimusta ja syvä
On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää
On matkallesi varattu jotain kaunista ja hyvää.

Tuuli tuulee, anna sen hiukset sekoittaa
Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa.

(Sudenmorsian -levyä voi kuunnella vielä muutaman päivänä ajan ilmaiseksi täällä.)
Sininen hetki Buzioksessa, Brasiliassa. Fiilistelyä tämäkin.


torstai 4. lokakuuta 2012

"Mr Pilleri" peukutti ja twiittasi

Muistatteko Mikael Jungnerin blogikirjoituksen vaaleanpunaisesta pilleristä noin kuukauden takaa?

Inspiroiduin silloin bloggaamaan siitä Ilon hetki -blogini puolelle. Teksti julkaistiin tällä viikolla.

Viime päivinä tekemistäni rohkeista päätöksistä sain kummallista virtaa ja rohkenin tweetata (minulle vielä suht melko uusi some-muoto) blogini Jungnerille, ajatellen että jos se on hänestä ihan höpö-juttu, niin ainahan hän voi olla välittämättä siitä ja unohtaa koko jutun kahdessa sekunnissa. Ei hän siis varmaankaan kokisi tweettaustani häiriköinniksi ainakaan.

Mutta kas vain, "Mr Vaaleanpunainen Pilleri" kävikin lukemassa blogini, antoi siitä miellyttävän palautteen suoraan minulle ("Innostava kirjoitus") ja twiittasi sen eteen päin 12 000 seuraajalleen. Katja Kansalainen tuli erittäin iloiseksi ja kiittää kauniisti! Hei, kyseessä on kuitenkin YLEn ex-toimari ja merkittävä vaikuttaja! Joo, kunnallisvaalien alla poliitikot toki haluavat miellyttää kansalaisia, mutta silti, en anna minkään pilata iloani tästä :)

Näettekö, heti kun uskaltaa luopua vanhasta, kaikkea uutta kivaa alkaa virrata elämään!

Niin ja sen pillerin voit ottaa tästä linkistä :)




keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Järki+tunne=vapaus!

Sanoin itseni irti työstäni. Minulla ei ole mitään uutta työpaikkaa valmiina.

Kyseessä on todella pitkään hauduteltu asia, ei mikään hetken mielijohde. Minusta on kauan tuntunut, että työni IT-myyjänä suuressa korporaatiossa ei ole minun juttuni. En enää pitkään aikaan ole saanut työstäni sitä iloa, mitä mielestäni työstä kuuluu saada. Työtovereiden ja upean tiimin voimalla olen sinnitellyt viimeisen vuoden, mutta selväähän on, että joskus tämän hetken oli tultava. Ja se hetki tuli nyt.

Se hetki syntyi järjen ja tunteen kohtaamisesta. Olin päättänyt, että syyskuisen lomani jälkeen alan toimia uuden työpaikan löytämiseksi. Tehtyäni sitä muutaman päivän, kysyin itseltäni: Mitä jos kauhuskenaarioni kävisi toteen enkä vielä puolen vuoden päästäkään olisi löytänyt uutta työtä? Olisiko silloin parempi, että olisin nykyisessä työssäni ja todennäköisesti täysin uupunut tilanteeseen ja voimieni "kahtiajakautumiseen", vai että olisin työttömänä, mutta suuntaisin kaiken energiani uuden uran rakentamiseen? 
Vastaus oli tuo jälkimmäinen. Vaikka olisin työttömänä, niin ainakin minun olisi mahdollista kouluttautua, voisin saada ehkä lisää free lance hommia ja tehdä asioita joita haluan. Kuten olla perheeni kanssa enemmän ja laadukkaammin. Raha-asiat on toki mietittävä tarkkaan, mutta varmasti ne saadaan järjestymään. Tämä vastaus oli minulle ratkaisu. Vastaan taistellut järkikin taipui siihen, mitä sydämeni oli huutanut jo kuukausitolkulla.

Ja on minulla suunnitelmia tietenkin jo. En usko, että kauhuskenaario tulee koskaan toteutumaan. 

Olo on todella huojentunut. Kuin suuri kivi olisi pudonnut sydämeltä ja pudotessaan rentouttanut mielen ja kehon. Hartiani ovat varmaan 10 cm matalammalla kuin aiemmin. Tunnen käveleväni muutaman sentin lattian yläpuolella.  Hymyilyttää vain. Olen vapaa! Ensimmäinen ajatukseni ratkaisun julkitulon jälkeisenä aamuna herätessäni oli: "Onnellinen".  Olen täynnä energiaa ja tarmoa, ja suuntaan sen kaiken nyt uuden työn löytämiseksi. Unelmatyön.

Peli on avoin. Nappulat odottavat uudelleen järjestämistä ja aarteen etsintä voi alkaa! Olen varma että löydän Afrikan tähden. Ja vien sen Kairoon.