Päivä ilman iPhonea

Tänään unohdin iPhoneni kotiin aamutiimellyksen tuloksena. Tajusin tapahtuneen bussissa, eikä paluuta enää sitä hakemaan ollut. Mietin siinä istuessani, kuinka riippuvainen olenkaan tuosta vekottimesta.  Facebookia, sähköpostia ja twitteriä tulee seurattua pitkin päivää ja koko ajan miettii myös, olisiko itsellä jaettavia ajatuksia sosiaaliseen mediaan.

Muistatteko jotain 15 vuotta sitten telkkarissa pyörineen, yhden vieläkin toiminnassa olevan puhelinoperaattorin, mainoksen: "Haluan olla aina kaikkialla..."? Mainoksessa näytettiin nopeasti vaihtuvia kuvia,  luoden mielikuvia siitä, kuinka ihminen oikeasti olisi kykenevä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti.

Tuo mainos on tänä päivänä täyttä totta. Koko ajan olemme "läsnä" paitsi siellä missä fyysisesti olemme, myös eri medioiden ja alustojen välityksellä  monessa muussakin paikassa ja yhteisössä virtuaalisesti mutta reaaliaikaisesti.

En suinkaan ole sitä mieltä, että kehityksessä pitäisi mennä taakse päin enkä kaihoile lankapuhelinaikoihin takaisin! Tekniikka tarjoaa huikeita mahdollisuuksia toki. Mutta näiden vempeleiden kanssa saa olla tarkka, jotta ei hajoittaisi läsnäoloaan niille liikaa. Sillä silloin menee kosketus tähän hetkeen ja siitä kärsii koko ruumis ja henki pidemmän päälle. Tiedättehän tyypit, jotka eivät kuule mitä heille sanoo koska he katsovat kännykkäänsä tai twiittailevat kaiken aikaa: tuntuu, että heihin ei saa oikein kontaktia ja he ovat jossain ihan muualla kuin nyt ja tässä.

Bussissa istuessani mietin, että oikeastaan välttämätöntä olisi vain saada viesti miehelleni tilanteesta, mutta muuten mitään ihan kamalaa ei varmaankaan tapahtuisi. Soittaisin hänelle jonkun kurssitoverin puhelimesta. Mutta aijai, mikä onkaan numero? 10 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen en vieläkään automaattisesti muista ulkoa mieheni puhelinnumeroa! Mieleeni tuli jo kauhukuvia miten lapsille sattuisi hoidossa jotain ja minua yritettäisiin kontaktoida ja sitten mieheni saisi tiedon ja kaikki ihmettelisivät, mitä minulle on tapahtunut... "Rauhoitu nainen!" sanoin sitten itselleni ja suljin silmäni siinä istuessani ja hengittelin. Hengittelin syvään ja rauhallisesti ja koetin keskittyä vain siihen hetkeen. Kaikki järjestyisi. Kun avaisin silmäni, minulla olisi ratkaisu ja kaikki sujuisi hyvin.

Niin vain kävi, että heräsin tuosta lähes meditatiivisesta "koomastani"juuri sopivasti ennen pysäkkiä ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, minulle tuli mieleen mieheni puhelinnumero. Kaikki järjestyi siis, ja sain samalla koko päivän kestävän todellisen läsnäoloharjoituksen! Kun ei ole vekotinta mitä silmäillä kaiken aikaa, pysyy paremmin tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa ihan fyysisesti on. Päivä menikin hyvin, sisälsi hienoja keskusteluja kurssikavereideni kanssa ja tutkintonäyttökeskustelun. Paljon tuli rakentavaa kritiikkiä liiketoimintasuunnitelmaani kohtaan, mutta myös kannustusta: "Olet todella vakuuttava! Pidä tuo ilo ja usko ideaasi!" Olen nyt siis suorittanut yrittäjän ammattitutkinnosta osat I ja II. How cool is dat! Enpä olisi ikinä uskonut vielä puoli vuotta sitten!

2-vuotias tyttäreni tulee usein taakseni istumaan, ottaa ikään kuin minut "syliin" ja laulaa:

Etana-Elli kannolla kelli, katseli kuuta mut aatteli kaikkea muuta!

Mun läsnäolo-openi. Erittäin tiukka sellainen ;)

Miten hän osaakin tehdä sen juuri oikealla hetkellä, palauttaen minut tähän hetkeen, enemmän läsnäolevaksi! Hetkeen keskittyminen kannattaa ja joskus se edellyttää tiettyjen laitteiden tietoista tai tiedostamatonta unohtamista vähäksi aikaa. Suosittelen erityisesti kaikille meille sosiaalisesta mediasta riippuvaisille!