torstai 11. helmikuuta 2016

Itsensä rakastamisesta

Kaikki me itsensä kehittämisen tai henkisen kasvun polulla kulkevat tiedämme kuinka tärkeää on rakastaa itseään.

Siitä, miten kohdella hyvin itseään löytyy runsain mitoin vinkkejä ja ohjeita. Suo itsellesi sitä tai tätä, muista ottaa omaa aikaa, hemmottele itseäsi. Mitä kannattaa syödä, miten liikkua, kenen kanssa viettää aikaansa, mitä kirjoja lukea. Opetella sanomaan ei, tehdä asioita jotka tuottavat iloa, kuinka saada vuorokauden tunnit riittämään niin, että itsellekin jää pieniä hetkiä. Nämä kaikki ovat toki hyviä asioita ja niitä valmennan myös asiakkailleni!

Noita kaikkia voi kuitenkin harjoittaa, mutta silti olla jatkuvasti tyytymätön. Jos nimittäin rakkaus itseen ei tule sisältä eikä ole todellista, nuo kaikki teot ovat vain kuorrutusta joilla voi hetkellisesti turruttaa turhautumisen ja muita pahan olon tunteita.
Seurauksena voi kuitenkin olla entistä ikävämpiä tunteita ja ajatuksia. Syyllisyys kalliista cappucinosta tai epämiellyttävä tunne kesken zumba-tunnin tai tyttöjen illan, että oikeastaan minunhan pitäisi olla jossain muualla. Juoksulenkin jälkeinen ajatus, että hyvin meni mutta kyllä pitäisi treenata enemmän. Lupaukset itselle tyyliin "Jos laihdun viisi kiloa, sitten saan ostaa itselleni kivan vaatteen" - ja sitten se kalvava suru, että enkö tosiaan muuten saisi? Kuulostaako tutulta?
Näiden tunteiden tukahduttamiseen keksimme sitten taas uusia tapoja "lääkitä" itseämme ja kierre on valmis.

Uskon, että vasta kun opimme oikeasti rakastamaan itseämme, nuo kaikki hyvät asiat tuntuvat siltä, että ne kuuluvat meille ja olemme ansainneet ne ja osaamme todella nauttia niistä.

Miten se aito itsensä rakastaminen sitten tapahtuu?
Siinäpä hyvä kysymys. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja oppaita.

Itse uskon, että avain on siinä, että tutustuu todelliseen itseensä ja hyväksyy sen. Kääntää silmät pois ulkoisesta sisäiseen: kuka minä todella olen? Mitä jää, kun katsot itseäsi kaiken tekemisen, tunteiden ja ajatusten tuolle puolen? Mitä tapahtuisi jos uskaltaisit kohdata itsesi ilman minkäänlaisia naamareita? Voisitko pitää siitä, jonka näet ja suhtautua häneen armollisesti ja rakkaudella?

Kun pieni lapsi syntyy tähän maailmaan, hän ei ole vielä tehnyt, ajatellut tai tuntenut yhtään mitään. Hän vain on. Jokainen, joka on ollut vauvojen kanssa tekemisissä tietää, että nuo pienet olennot ovat kokonaisia, täydellisiä ihmisiä ja täysin sinut itsensä kanssa. He ovat vastustamattomia ja rakastettavia ja näyttävät olevan siitä hyvin tietoisia! He tuntuvat tietävän miksi tulivat tähän maailmaan ja muistavan mikä tehtävä heillä on täällä. He eivät edes tiedä miltä näyttävät mutta tietävät olevansa maailman kaunein olento.

Pikku muistutus: sinä ja minäkin olemme kerran olleet vauvoja! Mutta mitä ihmettä tapahtui? Muutuimme vuosikymmenten saatossa toiseksi? Toki elämä on tuonut kokemuksia ja solummekin ovat uusiutuneet moneen kertaan, mutta sisältä, sielultamme olemme se sama ihminen. Jos katsot itsestäsi kuvaa lapsena, tunnistat varmasti omat silmäsi, sielusi peilin.

Voisitko katsoa peilistä itseäsi silmiin ja kohdata sen, joka oikeasti olet? Voisitko rakastaa tuota kaunista sielua, joka sieltä peilistä katsoo? Voisitko sanoa itsellesi lämpimästi ja hellästi: "Hyväksyn sinut ja rakastan sinua"?
Rakkautta itseään kohtaan voi osoittaa vaikkapa kukilla



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Pienikin kommenttisi tekee minut iloiseksi :-)