Helmikuun (v)aate

Minäkin tein uuden vuoden lupauksia. Tai oikeastaan tavoitteita. Uskomatonta kyllä, moni niistä on jo toteutunut tai ainakin hyvässä vauhdissa. Niin kuin vaikka tämä:

Lupasin, että ostan itselleni joka kuukausi yhden vaatekappaleen. Sellaisen huolella valitun. Sellaisen, jonka todella haluan. Tyylikkään. Laadukkaan. Sellaisen, joka kuvastaa sisintä olemustani. Joka kestää aikaa ja katselua ja tuo iloa. Sellaisen, jossa voin olla minä.
  
Tammikuun vaatteesta, unelmieni takista, olen raportoinut täällä. Helmikuu meinasi mennä vaatetavoitteen kannalta ohi lyhykäisyydessään. Jäin vähän liikaa pohtimaan, mitä oikeastaan tarvitsisin eniten. Pääsi jotenkin unohtumaan, että kyse ei ollut siitä, mitä tarvitisin, vaan siitä mitä haluaisin. Ja tiesinhän minä, mitä minä halusin, halusin tämän:

Piki tunic



Idean tuohon mekkoon sain, kun näin Marimekon esitteessä kuvan siitä. Minusta se oli raikas ja ihana. Se sai mallin näyttämään siltä, miltä itsekin haluaisin näyttää. Mekko herätti minussa positiivisia mielikuvia, täydellistä mainontaa siis. Leikkasin kuvan oikein irti talteen itselleni.

Hassua on, että näkemäni kuvan (eri kuin tuo yllä oleva kuva) perusteella itse asiassa luulin sen olevan kotelomekko. Siksi en suoralta kädeltä oikein uskonut, että se sopisi minulle ja juuri nyt tarvitsisin itse asiassa enemmän jotain neuletta. Joka tapauksessa viime lauantaina kävelin kauppaan täysin varmana ajatellen, että mekko on varmasti siellä ja minulle löytyy sopiva koko. Ja yllätys yllätys, se olikin neulemekko. S-koko, täydellistä. Täyttä villaa, upeeta. En edes kokeillut sitä vaan menin sen kanssa kassalle. Sen vaan tietää, kun se osuu kohdalle: minun mekkoni.